Miniloma Tokiossa osa 2: makuja ja nähtävyyksiä

Tarkoitus oli siis pitää K:n kanssa parin päivän ja yön miniloma Tokiossa. Keskiviikkona lähtisimme Sendaihin päiväbussilla. Nyt siis kerron mitä kaikkea Tokiossa teimme ja näimme.

Tulopäivän ilta

Hotellille päästyämme oli hyvä pitää suihku- ja vessatauko. Tämän jälkeen oli ruokapaikan vuoro, sillä kumpikaan meistä ei ollut syönyt koko päivänä ja kello oli jo yli kolme iltapäivällä. Molemmilla oli sen verran veto poissa, että päädyimme menemään yksinkertaisesti lähimpään paikkaan. Kyseessä oli kiinalainen ravintola. Tilasimme kanaa pavuilla ja nautaa vihanneksilla. Jaoimme molemmat annokset puoliksi. Lisäksi annosten mukana tuli riisiä ja kulholliset täyttävää, paksua, liisterimäistä soppaa. Harmi kun unohdin ottaa kuvan, mutta ruoka oli mukavan makuista. Kiinalainen ruoka on Japanissa ihan erilaista kuin länsimaissa; yleensä Suomessa kun menet kiinalaiseen ravintolaan, niin saat länsimaiseen makuun räätälöityä pseudokiinalaista ruokaa, et oikeaa. Täällä se on paljon lähempänä alkuperäistä.

Takaisin hotellille. Lepäilimme, tutkimme tulevien viikkojen ohjelmaa ja keskustelimme käytännön seikoista. Niistä nyt ei ole sen enempää kerrottavaa tähän blogiin.

Kasain aseman lähellä oli tällainen rakennelma. Arvatenkin kyseessä on jonkin sortin tuulivoimalan näytekappale.

Illempana oli sitten loistava ja piristävä reissu! Halusin syödä sushia, koska olin kaivannut sitä kovasti ja toisaalta kuumalla säällä kylmä ruoka on oikein jees. Kasain asemalta pienen kävelymatkan päässä oli jokin kauppakeskus, jossa oli ravintoloita ja niiden joukossa liukuhihnasushiravintola. Kyseessä on siis konsepti, jossa asiakaspaikat ovat liukuhihnojen vieressä ja keittiö nakkelee hihnoille sushilautasia, joita saa ottaa vapaasti. Annoksia voi myös tilata erikseen. Pois lähtiessä tarjoilija katsoo montako tyhjää lautasta sinulla on ja minkä värisiä ne ovat. Hinnat riippuvat lautasten väristä.

Ikävä puoli on se, että liukuhihnaravintolat ovat hyvin suosittuja ja niissä voi iltaisin olla pitkä jono. Meillekin annettiin vuoronumero ja todettiin, että noin tunnin jonotusaika! No, toisaalta nälkä ehtii kasvaa, ajattelimme. Menimme kuluttelemaan aikaa samassa rakennuksessa olleeseen pelihalliin. Kolikkopelit ovat hauskoja ja tämä maa on oikea kolikkopelien pyhäkkö.

Eräänlaista ongintaa. Tämä laite ryösti minulta 900 jeniä yrittäessäni kalastaa tuota keskellä olevaa animefiguuria. Tämä ei ole edes tuuripeli, mutta kun se on millintarkkaa touhua jotta paketti jäisi koukkuun. Olin useasti aivan siinä hollilla, mutta saamatta jäi.

Vastaavasti K tuhlasi lähes saman määrän jenejä tähän laitteeseen. K yritti pudottaa tuon koko pinon pikkuautoja alas palkintoluukkuun, mutta ei onnistunut sekään. Vain yksi saatiin, plus muutama muovitimantti.

Vajaan tunnin päästä vihdoin pääsimme syömään herkullista sushia. Tilaukset hoidettiin kätevästi pöydän päädyssä olleella kosketusnäytöllä. Kovan hellepäivän jälkeen kun pääsee istumaan viileään ravintolaan syömään raikkaita kalaherkkuja ja kylmää limpparia, niin voi sitä ihanuutta. Hyvän ruuan lisäksi ravintola oli mukava ja viihtyisä. Eipä ihme että paikka on niin suosittu ja jonot ovat pitkiä.

Sushirulla, jossa useita täytteitä ja päällä mätiä! Kaikki raaka-aineet maistuvat tuoreilta ja raikkailta. Hitusen wasabia ja soijakastiketta kylkeen, niin avot!

Sushia syödessä lautaspino kertyy kuin huomaamatta. Meillä oli todella kova nälkä. Lautasia tuli kuvan ottamishetken jälkeen vielä muutama lisääkin ja vielä jälkiruokaakin. Ah ihanuutta! Taustalla tilaamaani vihreää melonilimpparia, joka on suosikkilimsaani täällä.

Mahtavan sushiaterian päälle olikin jo aika mennä nukkumaan. Tallustimme hotellille ja kävimme nukkumaan. Mukavat sängyt puhtaine lakanoineen toivottivat matkalaiset suojiinsa, ja reissuväsymys piti huolen siitä ettei nukkumattia tarvinnut kauheasti odotella. Kyllä uni maittoi! Niin siis meni ensimmäinen päivä Japanissa ja siitä kaikki vasta alkoi.

Toinen päivä

Aamulla K heräsi ensimmäisenä ja sanoi menevänsä aulaan tekemään läppärillä töitä. Minä olin väsyneempi matkalainen, joten jäin vielä nukkumaan. Maksettuani univelkoja tuonne klo yhteentoista saakka sain vihdoin vääntäydyttyä pystyyn. Samalla K tuli takaisin huoneeseen. Alkuun tietty olisi syötävä brunssia ja sitten lähdettävä tutustumaan päivän kohteeseen eli Odaiban tekosaareen, joka olisi yksiraiteisen rautatien varrella. Brunssin tapauksessa päätimme selvitä helpolla ja yhyttää kulman takana olleen yakiniku-ravintolan. Heillä oli useita lounastarjouksia, joten tilasimme isot annokset lihaa ja jotakin hyvänmakuista soppaa. Söimme herroiksi.

Yakiniku-ravintolassa pöydässä on grilli ja asiakkaalle tuodaan raakaa lihaa. Asiakas saa itse kypsentää ja maustaa lihansa kuten itse haluaa. Monissa paikoissa on kaasugrilli, mutta tässä ravintolassa pöytään tuotiin padallinen tulikuumia kiviä! Idea on nerokas: kivet pitävät pitkään lämpönsä, mutta ovat kaasuun verrattuna paljon turvallisempia.

Täyttävän brunssin jälkeen piti käydä ostamassa varusteita: kummallakaan meistä ei ollut hellehattua. Lisäksi tarvitsin sandaalit, sillä vasempaan jalkaani oli tullut tulehdus enkä voinut kävellä normaaleilla kengillä. Kaikki löytyi mukavasti paikallisesta ns. sadan jenin kaupasta (eli kauppa jossa kaikkien tuotteiden hinta on sata jeniä). Otimme hauskat olkiset lierihatut ja minä ostin hyvät släpärit jalkaan. Ne osoittautuivat erinomaisiksi: niillä kävellessä jalka ei vaivannut ollenkaan, lähinnä vain piti astella hitaammin. Mutta eipä meillä kiire ollut. Olkihatut pelastivat auringonpistoksilta. Suosittelen Japaniin matkaaville ehdottomasti lierihatun käyttöä!

Matkasimme metrolla yksiraiteisen asemalle ja siitä Odaibaan. Nappasin paljon hyviä valokuvia, jotka saavatkin kertoa teille päivästä. Tässä siis kuvasatoa:

Nelikaistainenkaan tie ei auta, jos autoja on tuhoton määrä. Onneksi Tokiossa joukkoliikenne on maailman kärkeä. Miksi istua ruuhkassa, kun metrolla olet hetkessä perillä?

Näkymää Tokionlahden yhdestä lukusista venevalkamista.

Japanissa tämä 12-kerroksinen talo on vielä pientä.

Hellepäivän kävelyreissulla pehmis maittaa. Omassa annoksessani on mansikoiden alla mansikkamehun makuista jäämurskaa, jota voin vain suositella jos ulkolämpötila on 32 celsiusta.

Televisioyhtiö Fuji TV rakennutti futuristisen pääkonttorinsa 1990-luvun puolivälissä Odaibaan.

Kun parkkitaloja aletaan tekemään, niin ei edes kymmenen kerrosta riitä.

Valokuva televisiorakennukselta. Odaibassa on paljon nähtävää.

Jättikokoinen Gundam-taistelurobottipatsas. Gundam on suosittu animaatiosarja.

Odaiban rantapuistossa oli tällainen puikko sojottamassa, mutta eipä hajuakaan onko se taideteos vai mikä lienee.

Emme ole New Yorkin satamassa, vaikka muuta voisi luulla. Patsas on sitäpaitsi esikuvaansa pienempi.

Tokyo Big Sight on valtava messukeskus, jossa järjestetään mm. kaksi kertaa vuodessa Comiket-tapahtuma, joka on maailman suurimpia sarjakuvatapahtumia.

Sellainen oli päivämme Odaibassa! Pitkä, antoisa ja valokuvarikas päivämme oli kallistumassa kohti iltaa joten lähdimme takaisin hotellille. Pimeä laskeutui puoli kuudelta ja aloimme miettiä illallista. Päivän energiankulutus oli ollut suuri, joten nälkä oli jälleen kova. Ystävämme internet paljasti, että puolentoista korttelin päässä oli yakitori-ravintola. Se jos mikä kruunaisi päivän, joten löntystelimme sinne.

Yakitori-ravintoloissa tilataan keittiöstä grillattuja vartaita, tyypillisesti kanatikkuja mutta muutakin löytyy laidasta laitaan. Siinä sitten innostuttiin tilailemaan niin possua, kanaa, sipulia, paprikaa kuin murekettakin. Oli rintaa, sydäntä, maksaa ja koipea. Juomia unohtamatta. Henkilökunta oli mukavaa ja yksi tarjoilijoista kysyikin mistä olemme kotoisin. Yleensä olen tottunut näkemään yakitori-ravintoloissa tarjoilijoina ja usein kokkeinakin nuorisoa, mutta tässä paikassa kaikki henkilökunnan jäsenet näyttivät olevan jo iäkkäitä. Se oli hyvä merkki. Aiemmillakin reissuilla parhaat kanatikut olen saanut vanhojen kokkien laittamina. Heiltä löytyy se vuosikymmenten tätsi, jota ei voi opetella ja joka tulee vain kokemuksen myötä.

Kuvassa jonkinlaista mureketta ja paprikaa. Se mitä kuvassa ei näy, on se hirmuinen kasa puhtaaksi kaluttuja tikkuja mikä jäi kahden suomalaisen ahmatin jäljiltä.

Illallisen jälkeen oli aika hiippailla hotellille. Kävimme vielä illalla K:n kanssa läpi seuraavan päivän aikataulua ja raha-asioita. K sai myös tilaamansa pussillisen Fazerin sinisiä, joita hänen oli määrä jakaa tuttavillleen Sendaissa ennen paluutaan Suomeen. Pian menimmekin nukkumaan.

Lähtö Tokiosta ja paluu Sendaihin

Viimeisestä aamusta ei ole juuri kertomista. Söimme aamupalan hotellilla ja lähdimme metrolla kohti Tokion rautatieasemaa. Tai oikeastaan sen taustaa, sillä Sendaihin menevä linja-automme lähti sata metriä aseman takapuolelta. Linja-automatka meni ihan mukavasti maisemia katsellessa ja torkkuessa. Välipysähdyksellä haimme jäätelöt. Helle oli edelleen aivan tukahduttava. Onneksi autossa olleen ilmastoinnin ansiosta ei tarvinnut läkähtyä.

Iltapäivällä olimme Sendaissa. K heitti minulle asuntonsa avaimen ja läksi suorilta tein työpaikalleen. Eipä siinä mitään, sain rauhassa rentoutua ja laitella nukkumapaikkaani. Kännykkäni muisti yhä wi-fin edelliseltä reissulta. Kävin lähikaupassa ja siellä näkyi jälleen tuttuja kasvoja tiskin takana.

Näin olen siis palannut Japaniin, ja Tokion kautta Sendaihin. Ihmeellisin kokemus oikeastaan oli se, etten tuntenut minkäänlaista kulttuurishokkia! Hämmästyin itsekin, miten hyvin olin tottunut Japaniin: elämänmeno täällä ei enää ollut ihmeellistä tai outoa. Aikaisemmat reissut ovat tehneet tehtävänsä. Tästä maasta on tullut toinen koti. Ja silti se kätkee edelleen lukemattoman määrän uusia mahdollisia kokemuksia ja nähtävää. Japani ei lopu koskaan kesken.

Kotoisin terveisin,
Ulkomaan Gaijin

Miniloma Tokiossa, osa 1: tervetuloa paahteeseen

Saavuin siis viime viikon maanantaina Tokioon Naritan kentälle. Tarkoitus oli että K tulisi myös Tokioon ja viettäisimme parin päivän miniloman ennen Sendaihin siirtymistä. Vaan olisihan se pitänyt arvata jo monien edellisten kertojen perusteella, että eihän se koskaan suju ilman kohellusta. Näin siinä kävi...

Paluu nousevan auring käristysmollikan maahan

Kone laskeutui Naritaan aamulla yhdeksän jälkeen. Matka oli mennyt ihan mukavasti, joskin väsytti koska en osaa nukkua liikkuvassa ajoneuvossa. Nappasin käsimatkatavarat hyllyltä ja lähdin kohti ovea. Poistuin koneesta matkustajasillalle (se liikutettava tunneli, joka yhdistää koneen terminaaliin) ja tajusin heti tehneeni karmean virheen lähtiessäni tähän vuodenaikaan Japaniin. Tunneli oli nimittäin kuin SAUNA. Asiaa ei yhtään helpottanut se tosiseikka, että jalassani oli lämpimät collegehousut. Ne olivat varmaan ihan kaukonäköinen valinta lennon ajaksi, koska koneessa on usein hieman viileää. Nyt se ihanan viileä lentokone jäi taakse ja olisi kohdattava lähes trooppiset olosuhteet collegehousuissa.

Paikallinen sauna. Lauteet ja kiuas puuttuvat, mutta kuumuus ja kosteus on ihan kohdallaan.

Terminaalin sisällä oli sentään ilmastoinnin ansiosta vähän siedettävämpää, mutta hiki virtasi siitä huolimatta. Mutta onni oli myötä: passintarkastus oli hämmästyksekseni kivuttomin ja nopein, mitä olen koskaan kokenut tullessani Japaniin. Olin varautunut ankaraan tenttaamiseen, sillä aiemmilla kerroilla Fukuokan kentällä minua kuulusteltiin mitä ihmeellisimpien kysymysten kanssa. Mutta Naritassa minulta ei kysytty yhtään mitään! Olin aivan äimänä. Onko nyt siis Fukuokan kenttähenkilökunta liian kyräilevää vai Naritan henkilökunta liian lepsua? Lisäksi passintarkastuksessa ei ollut jonoa edes nimeksi. Pääsin heti luukulle. Ainoa muutos edelliseen kertaan oli se, että sormenjäljet ja naamakuva otettiin jo ennen varsinaista passintarkastajaa. Ihan hyvä muutos, koska se tuntui nopeuttavan käsittelyä. Tuntuu muuten joka kerta hienolta, kun saa astua ihan virallisestikin Japanin maaperälle!

Sitten hakemaan laukkuja. Menin aluksi väärän liukuhihnan ääreen, koska Suomesta oli tullut hiljattain toinenkin lento ja sen matkatavarat tulivat eri hihnalla. Hoksasin onneksi mokan aika äkkiä ja siirryin oikean hihnan ääreen. Laukkuni tuli tietysti viimeisten joukossa, koska olin Helsinki-Vantaalla mennyt niin aikaisin kentälle että laukkuni oli viety koneeseen ensimmäisten joukossa. Mutta mitäs tuosta. Jatkossa pitänee viedä laukku vasta viime tipassa, niin ehkä sen saa ensimmäisenä poiskin? Tässä kohtaa pitäisi sanoa, ettei muutaman minuutin odottelu aikuista miestä tapa, mutta siinä helteessä ja niissä housuissa jokainen ylimääräinen minuutti oli tukala. Mutta siitäkin selvittiin. Tullissakaan ei kyselty mitään. Tuliaispussiin sulaneet suklaapatukat ja kiehumispisteessä poriseva minikossupullo eivät tainneet tulliviranomaista erityisesti kiehtoa. Pääsin siis vihdoin muodollisuuksista ja siirryin eteenpäin lentokentän isoon aulaan.

Motissa lentokentällä

Isossa aulassa oli parempi ilmastointikin, joten olo hieman keveni. Sitten piti etsiä kulkuväline Tokioon. Naritan lentokenttä nimittäin sijaitsee 40 km kaupungista itään, joten ei se ihan kävelymatkasta käy (toisin kuin vanha Hanedan kenttä, joka on käytännössä Tokion keskustan vieressä ja josta voisi aivan hyvin kävelläkin). Tarkoitus oli mennä Kasain kaupunginosaan, jossa meillä oli hotelli varattuna. Lentokentällä oli toimiva langaton internet, joten tarkistin kännykällä vaihtoehdot. Paikallisjuna oli halpa joskaan ei suora; välissä olisi yksi vaihtoasema. Eipä se haitannut, joten sitten vain etsimään junalaitureita ja lippua ostamaan automaatilta. En ehtinyt monta askelta ottaa, kun minulle tarjottiin mahdollisuutta tulla kuuluisaksi. Nimittäin jonkin televisioyhtiön kuvausryhmä keskeytti ja halusi haastatella Tokioon tulevia matkailijoita. Olin kuitenkin sen verran väsynyt ja stressaantunut, likainen paita päällä, tukka kuin tyynystä nousseella ja ennenkaikkea läpeensä hikinen, joten kieltäydyin kohteliaasti vedoten kiireeseen. Kohti junalaitureita siis. Mutta mitä pahusta... Missä ne laiturit ovat? Kävelin pariin kertaan edestakaisin pitkin aulaa. Ovien ulkopuolella käydessäni totesin, että asfaltilla voisi paistaa kananmunia ja siirryin vauhdikkaasti takaisin ilmastoidun aulan suojiin. Lopulta yhytin infotaulun, joka kertoi totuuden laitureiden sijainnista. Kiirehtiessäni laitureille päin näin aiemman TV-ryhmän yhyttäneen jonkin intialaisen turbaanipään, joka tuntui innokkaasti selittävän jotakin. Eiköhän hänestä hyvä reportaasi saatu.

Samalla muistin, että minunhan piti vaihtaa rahaa. Vinkki matkailijoille: nostakaa Suomesta iso tukku käteistä, mutta vaihtakaa ne vasta Naritan kentällä! Nimittäin Naritassa rahanvaihtopisteet vetävät välistä paljon vähemmän kuin Suomessa. Rahanvaihto sujui kommelluksitta ja päivän kurssi oli noin 114 jeniä per euro. Lähdin 650 euroa köyhempänä mutta 74000 jeniä rikkaampana jatkamaan seikkailujani.

Jeneille tulikin heti käyttöä. Tässä kohtaa jano oli jo niin kauhea, että tein perinteisen ensimmäisen ostoksen aseman kioskista: Pocari Sweat -juomaa. Siinä on mukana mineraaleja, ioneja ja muita alkeishiukkasia plus hieman sokeria. Suosittelen helteellä. Tämän parempaa nestehukan korjaajaa ei olekaan.

Seuraavaksi lippuautomaatti tuotti ylitsepääsemättömän esteen: en löytänyt Kasain asemaa! Kulutin hyvän aikaa tutkien Tokion sokkeloisia ja sekavia reittikarttoja, etsien Kasaita. Lopulta päädyin kompromissiin, eli ostin lipun vaihtoasemalle ja aioin ostaa sieltä sitten jatkolipun erikseen. Paikallisjunat ovat halpoja (joskin hitaita), joten matka kustansi euroissa reilusti alle kympin.

Liukuportaita alas maan alle ja junalaiturille. Voi piekana! Paikallisjunia lähtee vain kaksi tunnissa ja edellinen oli juuri ehtinyt lähteä. Puolen tunnin lisäodottelu siis. Toisaalta se ei ollut niin kamalaa, koska maan alla ilma on ylipäätään viileämpää. Ostin kirkuvaan janooni automaatista vielä toisen pullon vettä. Wi-fi ei tietysti toiminut maan alla. Tylsyyttä torjui se, että viereisellä penkillä istui kaksi virolaista nuorukaista joiden puhetta oli hauska kuunnella, vaikken kaikkea tajunnutkaan. Hieman teki mieli jutella veljeskansamme edustajille, mutta olin niin väsynyt että tyydyin passiiviseen rooliin. Aina ei vain jaksa olla sosiaalinen.

Laiturille pysähtyi nopea Express-juna, johon eestiläiset nousivat. Se on nopea ja kätevä tapa päästä Tokion keskusrautatieasemalle, mutta toisaalta moninkertaisesti kalliimpikin kuin paikallisjunat. Sitäpaitsi paikallisjunissa on oma viehätyksensä. Niissä on ihanan kiireetön olo ja isot maisemaikkunat. Vaan tällä kertaa Japanin Rautatiet tekivät minulle sellaisen kepposen että meinasin repiä pelihousuni: aseman tauluun lävähti tieto, että odottamani junavuoro oli peruutettu! Eikä korvaavaa junaa annettu! Voi taivas varjele. Eikö täältä lentokentältä pääse ikinä pois??? Sain siis odottaa vielä TOISETKIN puoli tuntia siellä laitureilla, jossa ei ollut mitään tekemistä eikä edes internettiä. Kiitti vaan. Vihdoin, klo 11 tuli uusi juna ja pääsin lähtemään. Olin siis kuluttanut laukkujen saannin jälkeen kaikkiaan puolitoista tuntia lentokentällä, josta ekat puoli tuntia omaan tussarointiin ja sitten tunti asemalaiturilla. (Huom! Jälkikäteen on kuitenkin todettava, että itseasiassa siellä viileässä oli ihan hyvä odotella, koska jouduin Tokiossa joka tapauksessa odottamaan K:ta ulkona helteessä. Eli tässä tapauksessa kävi sittenkin onni onnettomuudessa!)

Mutkan kautta Kasaihin kärventymään

Japanin paikallisjunissa ei ole numeroituja penkkejä eli niihin ei voi varata istumapaikkaa, joten jos haluaa istua niin nopein käsi voittaa. Matka Naritasta Tokioon kestää yli tunnin. Onneksi junassani ei ollut paljoa matkustajia, joten tilaa istua oli hyvin. Laukuista täytyi pidellä toisella kädellä kiinni, sillä rullilla varustetut lentolaukut lähtevät äkkiä karkuteille kun juna heiluu ja kallistelee. Pienempi laukkuni pääsikin kerran karkaamaan muttei onneksi osunut kehenkään.

Tyypillinen japanilainen lähijuna. Osaisiko joku vanhempi lukija sanoa, eikös tämä "lättähattu" muistutakin 1960-70-lukujen moottorikiitojunia Suomessa?

Juna kolisteli maitolaiturilta toiselle. Maisemaikkunat tarjosivat näkymiään. Vilkaisin muita matkustajia: vastapäätä istui nuoripari lentolaukkuineen. He olivat ilmeisesti palaamassa ulkomailta kotiinsa. Vasemmalla istui hajanainen määrä työikäisiä valkokaulusmiehiä ja jakkupukunaisia. Ovien kohdalla istui lukiolaistyttö koulupuvussaan. Oikealla istui muutama vanhus heille tarkoitetuilla penkeillään. Eräs vanha nainen alkoi jossain kohtaa matkaa yhtäkkiä laulaa. Hän lauloi sinänsä hyvin, mutta olin yllättynyt sillä japanilaiset ovat junissa yleensä varsin hiljaa.

Jossain vaiheessa havahduin ajatuksistani siihen, että väliasemani varmaan lähestyy. Juna oli hiljattain pysähtynyt sitä edellisellä pysäkillä, joten varauduin astumaan ulos. Mutta...hetkonen....mitä tämä on? Seuraava kuulutus oli sellaiselle pysäkille, joka oli jo ohittanut väliasemani. Juna oli siis ajanut pysähtymättä väliasemani OHITSE! Hetken äimisteltyäni tajusin mikä oli pielessä: olin ostanut lipun pysäkille, joka on melkein samanniminen kuin se väliasema jonne oli tarkoitus mennä. Voi pahus! Tässä vaiheessa mietin että hyppäisinkö seuraavalla pysäkillä ulos ja koettaisin hankkiutua vastakkaiseen suuntaan menevään junaan, mutta se olisi riskialtista kun en mitenkään tietäisi pysähtyykö sekään oikeassa paikassa. Totesin itselleni että peli on siltä osin menetetty, joten oli itseasiassa fiksuinta pysyä kyydissä Tokion päärautatieasemalle saakka, koska sieltä jatkoyhteydet ovat paremmat. Matka-aika lisääntyisi hieman, mutta toisaalta minulla oli edelleen paljon aikaa koska tiesin K:n linja-auton saapuvan vasta noin klo 13 Tokioon ja hänellä kestäisi myös aikansa päästä Kasaihin.

Päärautatieasemalla tuumin hetken tilannetta ja päädyin ehdottomasti järkevimpään ratkaisuun: metroon. Nimittäin Tokion metroverkosto on todella kattava, vuorokausilippu edullinen ja siitä minulla oli paljon aikaisempaa kokemusta. Jos joku lukijani haluaa reissata Tokion sisällä joskus, niin muistakaa että metro on kulkumuodoista kätevin ja hinta-laatusuhteeltaan ylivoimainen. Verkosto voi ensin säikäyttää, mutta kun siitä pääsee jyvälle, sillä pääsee lähestulkoon joka puolelle Tokiota. Kaupungissa on kaksi metroyhtiötä, Tokyo Metro Line ja Toei Line. Jos tiedät tarvitsevasi vain toista, vuorokausilippu on niinkin edullinen kuin 600 jeniä (5,20 euroa), mutta voit ostaa myös isomman lipun 800 jenin (n. 7 euron) hintaan, jolloin saat käyttää molempien yhtiöiden linjoja rajattomasti 24 tunnin ajan!

(Klikatkaa kuva isommaksi.) Älkää antako kartan näennäisen sekavuuden ja informaatiotulvan pelästyttää! Metrolinjasto on jaoteltu useisiin erinimisiin linjoihin, joita merkitään eri väreillä. Joillain asemilla on useita värejä, mikä tarkoittaa että ne ovat vaihtoasemia. Otetaan esimerkkimatka: hotellinne on Ikebukurossa (keskeltä vasemmalle yläviistoon, suuri asema), ja haluaisitte katsoa nähtävyyksiä Asakusan muinaistemppelialueella. Nouskaa Ikebukurossa punaiseen metroon ja seuratkaa linjaa Ginzan asemalle (keskeltä oikealle alaviistoon). Vaihtakaa nyt oranssiin metroon (tarkkana, ettei mene kultaisen linjan kanssa sekaisin!) ja seuratkaa linjaa ylöspäin. Asakusa on oranssin linjan päätepisteessä. Samalla tavoin pääsette lähes kaikkialle Tokiossa; kun osaatte seurata värilinjoja ja näette millä vaihtoasemilla värit kohtaavat, voitte sompailla pitkin kaupunkia kätevästi.

Ajelin mukavasti sinisellä Tozai-metrolla Kasaihin. Asemalta oli muutaman sadan metrin kävely hotellille. Paahde oli aivan kammottava eikä minulla ollut edes hattua. Vaikka kävelin hitaasti, hiki valui noroina pitkin kroppaa. Ja minulla oli ne hiton collegehousut vieläkin jalassa. Nälkä ja jano olivat jo kovia, joten matkan varrella ostin kioskista onigiri-välipalan ja lisää juotavaa. Puhelimeni sai kioskissa wi-fi -yhteyden nettiin ja tarkistin viestit. K oli lähettänyt aiemmin viestin "olen Kasaissa n. 50 min päästä". Totesin että aikaa oli K:n ilmoittamaan ajankohtaan 13 minuuttia, joten lampsin hotellin edustalle odottelemaan. Aurinko oli tehdä minut hulluksi, joten koetin epätoivoisesti etsiä varjoa. Lehtipuu pelasti. Aika kului. Ja kului. Ja kului, mutta K:ta ei näkynyt. Kun hänen ilmoittamastaan määräajasta oli kulunut puoli tuntia, aloin miettiä että jotain lienee sattunut tai meillä on väärinkäsitys. Kävelin takaisin kioskille saadakseni wi-fin toimimaan ja aloin näpytellä viestiä. Kesken kaiken vilkaisin ikkunasta ja näin K:n tulevan kadun toiselta puolelta. Hyökkäsin äkkiä pihalle. K huomasi minut ja pääsimme lopultakin hotellille. K kertoi, että hän oli aliarvioinut pahasti aikataulun. Hän oli joutunut tulemaan toiselta puolelta kaupunkia, ja koska Tokio on jättiläismäinen metropoli, siirtymisessä menee kauan aikaa jopa metrollakin. Itse taas tajusin, että kuumuus oli sulattanut aivonikin: olisin voinut aivan hyvin mennä ajat sitten hotellin ilmastoituun aulaan istumaan ja odottelemaan, mutta jostain syystä en mukamas kehdannut kun ajattelin että näyttäisin tyhmältä eikä siellä olisi penkkejä. Olisi ollut mukavia sohvia. Voi mun kanssani...

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin; pääsimme hotellihuoneeseemme etuajassa. Kello oli puoli kolme. Olin aivan rätti, sillä olin unettoman lentokoneyön jälkeen matkannut viisi ja puoli tuntia raahaten kahta painavaa laukkua ennenkokemattomassa helteessä. Myös T-paitani oli rätti. Kirjaimellisesti. En halua edes ajatella, montako litraa hikeä se oli imenyt. Se oli läpimärkä edestä, takaa ja kainaloista! Hotellin viileä, ihana suihku tuntui olevan Taivaan esikartanosta. Suihkun myötä alkoi olokin vapautua. Vaikka matkalla oli yhtä ja toista sählinkiä, kaikki päättyi kuitenkin hyvin, ja koko jutulle voi jälkikäteen vain nauraa! Parasta oli sitäpaitsi K:n jälleennäkeminen; vaikka välissämme olisi pitkiä aikoja näkemättä toisiamme, hänen kanssaan olo on heti välitön ja läheinen. Samat höpelöt sisäpiirin vitsit ja ainutlaatuinen tapa kommunikoida alkavat joka kerta lentää samantien kun näemme. Ja se on tärkeämpää kuin kaikki maailman matkat.

Paahdeterveisin,
Ulkomaan Gaijin

Loppukesä Sendaissa

Heipä hei kaikille lukijoille!

Täällä sitä ollaan taas, Sendaissa! En ajatellut että herätän tämän blogin vielä henkiin, mutta näin asia on! Laskeuduin Japaniin viime maanantaina, vietin pari yötä Tokiossa ja keskiviikkoiltana saavuin Sendaihin. Olen siis palannut ja tämän blogin kautta vien teidätkin taas mukanani!

Matka tapahtui varsin yllättäen. Nähkääs, väliaikaisasuntoni vuokrasopimus Suomessa oli päättymässä heinäkuun lopussa ja mietin kuumeisesti mihin menisin. Vastauksen antoi ihana tätini Liisa, joka kehotti lähtemään uudelleen Japaniin ja kannusti positiivisesti. Kipinä syttyi päässäni, joten tuumasta toimeen. Muistanette ystäväni K:n, jonka olen siis tuntenut jo lukiosta asti ja joka suorittaa Sendaissa jatko-opintojaan. Soitin hänelle että voisinko vielä kerran tulla Japaniin hänen luokseen asumaan. Yllätyksekseni K kertoi, että hän on valmistumassa syyskuussa ja palaa Suomeen. Oli siis kiire, jos vielä halusin tulla käymään. Selvä juttu. Tein päätöksen nopeasti. Muutin omaisuuteni vuokravarastoon, varasin lentoliput ja se oli sitten menoa!

Kiireellisen lähtöaikataulun aiheuttama haaste on sää: elokuu on Japanissa kuumin kuukausi ja lämpötilat voivat helposti nousta yli 30 asteen! Viime vuonna halusin juuri tästä syystä lähteä vasta syyskuussa, ja toisaalta halusin viettää kauniin kesän Suomessa loppuun. Vaan tällä kertaa en voinut viivyttää lähtemistäni. Katsokaas kun köyhällä ei ole varaa asua kuukausitolkulla hotelleissa, olen riippuvainen K:n asunnosta, ja hänen poistumisensa on jo määrätty. Jokainen viivytelty päivä olisi siis ollut käytännössä pois ajastani Japanissa, joten minun oli lähdettävä mahdollisimman nopeasti. Mainituista syistä en myöskään kykene tällä kertaa olemaan Japanissa niin pitkää aikaa kuten aiemmin. Tämä reissu jää osaltani viiden viikon mittaiseksi, mikä tottakai on hyvä aika sekin. Otetaan matkasta kaikki irti!

Sunnuntaina kaveri heitti minut Helsinki-Vantaan kentälle. Ostin tuliaisia, pirauttelin sukulaisille heippapuhelut ja nousin Japan Airlinesin koneeseen. Matka sujui mukavasti ja lento oli vieläpä suora, vain 9 ja ½ tuntia Helsingistä Tokioon. Lentolippuja varatessa olisi ollut mahdollisuus halvempaankin lippuun, mutta se olisi tiennyt useiden välilaskujen rumbaa ja 24 tunnin matka-aikaa. Koska en pysty nukkumaan koneessa, olisin tuollaisen rupeaman jälkeen ollut hirvittävän väsynyt, mikä olisi aiheuttanut sen että pari ensimmäistä päivää Japanissa olisi mennyt pelkkään palautumiseen. Meillä oli sitäpaitsi tarkoitus viettää K:n kanssa parin päivän miniloma Tokiossa heti saavuttuani, enkä halunnut viettää sitä umpiväsyneenä. Suora lento oli siis hyvä päätös ja minilomamme Tokiossa onnistui hyvin. Siitä kerron lisää seuraavassa kirjoituksessani.

Pyrin päivittämään blogia noin kaksi kertaa viikossa. Tervetuloa jälleen mukaan lukemaan, jos nyt ei syksyä, niin ainakin loppukesää Sendaissa! On hienoa olla täällä jälleen!

Terveisin,
Ulkomaan Gaijin

PS. Liisa-tädille kiitos että kehotit lähtemään matkaan! Tämä oli loistava idea!

Aurinko nousee kaukoidästä

Hyvät lukijat! Olen palannut Suomeen, mikä tarkoittaa että Syksy Sendaissa on tullut päätökseensä. Takana on kolme mahtavaa, unohtumatonta kuukautta, jona aikana olen elänyt sekä aivan tavallista arkea, että myöskin kokenut upeita, poikkeuksellisia elämyksiä jotka ovat aivan korvaamattomia. Saan olla suuresti kiitollinen ystävälleni K:lle ja työkavereilleni ajasta, jonka olen viettänyt heidän kanssaan. Tässä vielä muutamia sekalaisia kuvia oleskeluni ajalta:

Yakiniku-ravintolassa grillasimme pöydässä erilaisia lihoja ja kasviksia.

Sendaissa on muutama TV- ja radiomasto, jotka ovat valaistu öisin värikkäästi. Tässä kuva hämärän laskeutuessa, juuri maston sytytettyä valonsa.

Kamerani ei sovellu yökuvaamiseen, mutta tässä kolme TV- ja radiomastoa. Kahdessa on värivalaistus ja keskimmäisessä vain muutama valo.

Kaunis perhonen. Mitä lajia lie?

Yume Messe -messukeskus Sendain itäosissa.

Vasemmalla huipputeknologiaa edustava pytty, jossa erilaisia suihkutoimintoja 75 eri säädöllä, puhallinkuivauksella, renkaanlämmittimellä ja musiikkia. Oikealla perinteitä edustava kyykkyvessa, joita vielä voi harvakseltaan löytää Japanista. Kiinassa niitä on enemmänkin.

Hienoa arkkitehtuuria. Maltillinen, tyylikäs ja kodikas. Omistaja lienee varakas, sillä talo on japanilaiseksi omakotitaloksi melko kookas.

Itäistä Sendaita suurjännitejohtoineen. Moderni miljoonakaupunki syö paljon sähköä.

Liikenteenohjaajia näkee paljon.

Joku 80-luvun auto hieman tuunattuna. Vanhoja autoja näkee vähän, sillä verotus ja vakuutusmaksut suosivat uusia autoja.

Olo tuntuu vähän haikealta, mutta onnelliselta. Osa Japanista on jäänyt sydämeeni ja vastaavasti osa minusta on jäänyt Japaniin. Ihmeellisintä on, että olen ystävystynyt natiivien japanilaisten kanssa ja elänyt heidän kanssaan. Japani on ihmeellinen ja mielenkiintoinen maa, sekoitus vanhaa perinnettä ja huippumodernia teknologiaa. Nippon, Nousevan auringon maa, on arvokas ja kaunis palanen ihmiskunnan historiassa. Siellä riittää aina jotain uutta nähtävää ja koettavaa. En tiedä, milloin pääsen palaamaan sinne, mutta varmasti se tapahtuu vielä. Näkemiin, Japani! Eräänä päivänä näen sinut taas!

Kiitos ja kumarrus kaikille lukijoille mukana olosta! Blogi jää näkyville, josta se on luettavissa jatkossakin.

Nousevan auringon terveisin,

Ulkomaan Gaijin

Sendain korkeimmat pilvenpiirtäjät

Kuten kaikissa japanilaisissa suurkaupungeissa, myös Sendaissa on rutkasti pilvenpiirtäjiä. Vähintään satametrisiä rakennuksia on 17 kpl. Useimpien korkeus on 100-114 metrin väliltä, mutta neljä pilvenpiirtäjää nousee muita korkeammalle. Suomessa kun ei ihan hirveästi näitä ole, niin kävin ottamassa kuvia ja esittelen teille lyhyesti nuo neljä Sendain korkeinta tupaa.

Sijalla 1: Sendai Trust Tower, 180 metriä

Tunnetaan paremmin nimellä Westin, joka tulee tornissa toimivan hienon hotellin nimestä. Korkealla rakennuksen huipulla nimittäin lukee hotellin nimi "WESTIN" isoilla kirjaimilla ja se näkyy kaikkialle. Rakennuksessa on 37 kerrosta ja siellä toimii useiden yritysten liiketiloja. Alimmissa kerroksissa on myös ravintoloita. Torni valmistui vuonna 2010.

Sijalla 2: Tohoku Denryoku Head Office Building, 150 metriä

Toohokun läänin sähköyhtiön pääkonttori. Rakennuksessa on 28 kerrosta ja se valmistui vuonna 2002.

Sijalla 3: AER, 145 metriä

AER on yksi Sendain rautatieaseman muodostaman kompleksin pilvenpiirtäjistä. AER on suunnaton ostoskeskus, jossa toimii runsaasti pieniä kauppoja muotiliikkeistä kahviloihin. Rakennuksessa on 31 kerrosta ja se valmistui vuonna 1998. Ylhäällä on näköalakerros, jonne yleisöllä on vapaa pääsy.

Sijalla 4: Sumitomo Seimei Sendai Chuo Building, 143 metriä

Sumitomo Seimei -henkivakuutusyhtiön konttori. Tunnetaan paremmin nimellä SS30 (Sumitomo Seimei, 30 kerrosta). Torni valmistui vuonna 1989 ja myös sen yläkerroksiin pääsee ilmaiseksi ihastelemaan näköaloja.

Pilvenpiirtäjäterveisin,

Ulkomaan Gaijin

(PS. Tätä kirjoittaessa alan olla jo lähtökuopissa. Palaan pian Suomeen ja kirjoitan viimeiset jutut sieltä.)

Joukkoliikenteen käyttö

Japanissa joukkoliikenne on maailman edistyneimpiä. Tiheään asutussa maassa ei kaikkea voi ratkaista yksityisautoilulla. Valittavana on runsaasti erilaisia kulkumuotoja, riippuen mitä asiakas on hakemassa:

Hyvin pitkä siirtymä (esim. Sendai-Fukuoka): Tähän kannattaa valita sisäinen lentoliikenne. Käyttö kuitenkin rajoittuu lentokenttiin, joita löytyy lähinnä isoista kaupungeista. Paikallislentoyhtiöistä Peach on selvästi muita halvempi, mutta toisaalta ei välttämättä lennä moniin kohteisiin. Muutoin lentomatkustus on kallista ja sitä kannattaa käyttää vain pitkiin siirtymisiin.

Pitkähkö siirtymä (esim. Sendai-Osaka): Nämä ovat rajatapauksia, joissa asiakkaan kannattaa tutkia tarkkaan onko lentokone luotijunaa parempi ja haluaako säästää ajassa vai rahassa. Sendai-Osaka lienee sellainen matka, jossa lentokone voittaa jo selvästi ajassa mutta luotijuna on vielä jonkin verran halvempi.

Keskipitkä siirtymä (esim. Sendai-Tokio) ja nopeus on valttia: Tähän on vain yksi vastaus ja se on luotijuna. Täsmällisiä ja nopeita. Luotijunat ovat todella käteviä; niillä pääsee keskustasta keskustaan. Luotijunat kulkevat sekuntiaikataululla ja ne käyttävät eri raiteita kuin muut junat. Hinta on melko kallis, esim. Sendai-Tokio maksaa yli 90e aikuiselta. Luotijunat myös pysähtyvät vain merkittävillä asemilla, joten pikkupaikkakunnille niillä ei pääse. Luotijuna voittaa Sendai-Tokio -välillä ajallisesti lentokoneen, koska lentokenttäsiirtymät ja kentälläodotteluaika jäävät pois.

Keskipitkä siirtymä (esim. Sendai-Tokio) ja hinta on valttia: Tässä oikea ratkaisu on kaukoliikenteen linja-auto. Ne ovat varsin edullisia verrattuna luotijuniin, mutta kääntöpuolena matka on hidas: Sendai-Tokio maksaa n. 35e aikuiselta, mutta matka voi kestää kuusi tuntia! Jos kykenee nukkumaan linja-autossa, yöbussi ei välttämättä ole hassumpi vaihtoehto. Halpoja lähijuniakin voi sinänsä käyttää, mutta se ei tule oikeastaan linja-autoa halvemmaksi eikä edes nopeammaksi, sillä lähijunat pysähtelevät jokaisella maitolaiturillakin, ja läänistä toiseen siirryttäessä täytyy tehdä junanvaihtoja.

Lyhyehkö siirtymä (esim. Sendai-Matsushima): Nyt lähijunat pääsevät puolestaan loistamaan. Ne ovat naurettavan halpoja ja isojen ikkunoiden ansiosta soveltuvat maisemien katseluun. Lähijunia menee paljon ja vilkkaimmilla asemilla junaa tarvitsee odottaa vain minuutteja. Syrjäisemmillä asemilla huomaa joskus, että se kuuluisa japanilainen täsmällisyys koskee vain luotijunia: lähijunat saattavat myöhästellä.

Kaupungin sisäinen siirtymä: Jos kunto piisaa, suosittelen polkupyörän käyttöä, mutta muuten paikallisbussit hoitavat homman ihan mukavasti ja edullisesti. Bussit ovat usein muutaman minuutin myöhässä, mutta tälle kuskit eivät oikein voi mitään, sillä syy on suuren kaupungin ruuhkissa ja liikennevirroissa. Joissakin suurissa kaupungeissa on erikoisuutena yksiraiteinen rautatie (kuten Kita-Kyushussa) tai raitiovaunu (kuten Sapporossa). Jos rahasta ei ole kauhean tiukkaa, niin joka paikassa on takseja. Niiden hinnat ovat hitusen halvempia kuin Suomessa. Mikäli bensankäry ja diisselinkatku ahdistaa, niin ei hätiä: taksit käyttävät maakaasua, joka ei juuri saastuta eikä haise.

Jokeri: Saaristovaltiona Japanissa on myös vesiliikennettä. Lautat ja risteilijät kulkevat reittimatkoja saarien välillä. Etenkin Kyushun, Shikokun ja Honshun välisellä Sisämerellä kulkee runsaasti vesiliikennettä. Hinnoista en osaa sanoa mitään. Olen itse käynyt vain Matsushiman saariristeilyn, mutta kyse oli nähtävyysmatkailusta eikä varsinaisesti siirtymästä.

Esimerkki paikallisbussilla kulkemisesta

Pysäkille siis. Öisin pysäkin tolppa on valaistu, mikä on ihan mukavaa.

Ylärivissä valkoisella arkipäivät, keskellä vihreällä lauantait, alarivissä keltaisella pyhäpäivät.

Seuraavaksi kaikki meneekin ihan toisin kuin Suomessa: Sisään astutaan keskiovista, otetaan automaatista lippu jossa on numero. Lippua ei saa hukata. Katso lipun numero tarkasti.

Etuosassa näkyy taulukko numeroita. Etsi lippusi numeroa vastaava numero. Hinnat riippuvat siitä, kuinka pitkän matkan olet kulkenut. Kun olet haluamallasi pysäkillä, kävele aivan auton etuosaan. Laita lippu kuskin vieressä olevaan laitteeseen, joka lukee lipun ja ilmoittaa hinnan vielä kertaalleen. Pudota kolikot laitteeseen. Kuski kiittää. Poistuminen tapahtuu etuovesta.

Esimerkki lähijunalla kulkemisesta

Ekaksi katsotaan reittikaaviosta, missä ollaan ja minne halutaan.

Haluamani pysäkki löytyy sinisen linjan varrelta ja hinta on 200 jeniä, eli noin puolitoista euroa.

Ostetaan lippu. Maksaa voi kolikoilla tai seteleillä.

Kone sylkee lipun.

Lähijunien ja metrojen portit toimivat kaikki samalla tavalla. Laita lippu portin lukijaan, joka avaa ovet laiturille. Lukija antaa lippusi takaisin portin toisella puolella. Muista ottaa se mukaan!

Muutaman minuutin odottelu ja sieltähän se juna jo tuleekin.

Juna klonksuttelee hiljakseen pysäkit läpi.

Pysäkit on kirjoitettu ystävällisesti sekä japaniksi että roomalaisilla aakkosilla, joten länsimaalainenkin tietää milloin pitää hypätä pois. Vihreä nuoli osoittaa kulkusuuntaa ja kertoo sekä edellisen että seuraavan aseman nimet.

Ostitko vahingossa liian halvan lipun? Ei hätää, syötä lippu tähän laitteeseen, joka kertoo heti paljonko pitää maksaa lisää rahaa. Maksun jälkeen laite antaa uuden lipun, jolla pääset poistumaan ulosmenoportista.

Bonuskuva 1: Luotijuna saapumassa Sendain asemalle. Huomatkaa, että luotijunan raiteet ovat korotettu katutasosta ja eristetty muun junaliikenteen raiteista täysin. Kuva otettu pilvenpiirtäjän näköalakerroksesta.

Bonuskuva 2: Ellei joukkoliikenne nappaa, voit tankata autoosi
-ysivitosta hintaan 1,169 euroa
-ysikasia hintaan 1,254 euroa
-diisseliä hintaan 1,015 euroa

Joukkoliikenneterveisin,

Ulkomaan Gaijin