Niin lähellä, niin kaukana

Hyvät lukijat!

Loppukesä Sendaissa, eli viiden viikon mittainen reissuni Japaniin on päättymässä. Parin päivän kuluttua astun jälleen synnyinmaan kamaralle. Sitä ennen nautiskelen vielä ystäväni K:n kanssa viimeisestä päivästäni Japanissa. Haluan jälleen kiittää kaikkia tämän blogini lukijoita, kun vielä kerran tulitte mukaani matkalle Sendaihin! Tapani mukaan laitan vielä parinkymmenen kuvan sekalaisen erän sieltä sun täältä. Suurin osa kuvista liittyy ruokaan, koska nähtävyyksiä on jo käsitelty niin paljon aiemmissa kirjoituksissa. Tässäpä siis:

Toohokun yliopistolla on useita hienoja kampuksia. Tämä kuva on otettu Aobayaman kampukselta, joka on todella suuri, hoidetun ja todella viihtyisän näköinen. Kampuksella sijaitsee mm. suomalaisittain eksoottinen osasto: luonnonkatastrofitutkimuksen laitos! Japanilaiset kieltämättä kyllä tarvitsevatkin sellaista, mannerlaattojen risteyskohdassa kun asuvat.

Yksi suosikkilounaspaikoistani Sendaissa on Manji, jossa saa oikein ison ja rasvaisen kulhollisen ramenia. Sipulissa ja valkosipulissa ei pihtailla. Manji on pikkuruinen ravintola, jossa iloinen kokki tekee elämäntyötään rasvaisten patojen keskellä. Arvostan häntä ja ruokaansa erittäin korkealle.

Tämä yli puoli metriä korkea tekele on erään iltaravintolan erikoisuus. Se koostuu vihannestakiaisen juurista, jotka siivutellaan ja kypsytetään. Ilmeisesti jonkin tärkkelyksen ansiosta ne liimautuvat kiinni toisiinsa, jolloin niistä voi leikata palasia. Syödessä se on kuin haurasta näkkileipää. Mukavaa naposteltavaa illanvietossa, kuten sipsit.

Pitihän siellä kerran käydä, nimittäin kakkubuffetissa! Sendaissa on näitä kahviloita kaksikin. Hintaan 14 euroa saat syödä kahden tunnin aikana niin paljon kakkuja, muffinseja, torttuja, hyytelöä kuin muutakin niin paljon kuin napa vetää!

Samaisessa kakkubuffetissa oli hieno suklaalähde, johon sai dipata esim. vaahtokarkkeja tai sipsejä. Tai ottaa kauhalla kuppiin ja viedä pöytään. Lurps!

Perinteiset soba-nuudelit valmistetaan tattarista, mutta melko harvassa paikassa saa enää aitoja käsintehtyjä, 100% tattarista tehtyjä nuudeleita. Nyt on niitäkin maistettu ja suosittelen. Takana tempuraa, eli japanilaisittain friteerattuja vihanneksia ja katkarapuja. Pienessä kannussa on soijakastiketta, johon tempuraa ja nuudeleita dipataan.

Olimme pomon perheen ja K:n kanssa baseball-ottelussa kannustamassa paikallista Rakuten Eagles -joukkuetta. Tiukan taiston vei vierasjoukkue Lotte Marines luvuin 4-5. Pesäpallo on suurimman osan ajasta tylsää, sillä vain harva pelaaja osuu palloon ja saa juoksuja aikaan. Toisaalta hyviä lyöntejä on hieno katsoa. Itse kuitenkin nautin otteluissa käymisestä, sillä ne ovat paljon muutakin kuin vain se mitä kentällä tapahtuu. Kyse on valtavasta showsta: kolmekymmentätuhatta ihmistä, ilotulituksia, värivalojen loistetta, kannustushuutoja ja lukuisia ruokakojuja. Baseball-ottelu on aina mahtava kokemus!

Erään pienen perinteisen sushiravintolan asiakaspaikkoja. Vanhaan tyyliin istutaan tyynyillä matalien pöytien äärellä. Moderni televisio tosin hieman rikkoo idylliä.

Pehmisjäätelöä myydään myös pusseissa, josta sen voi hetken sulattelun jälkeen imeä. Kätevää, kun ei tule sotkettua.

Kauniit perinteiset paperilyhdyt luovat tunnelmaa. Japanilaiset rakastavat koristelua ja paperitaidetta.

Tältä näyttää viiden tähden sushiravintolan annos: edessäni on valikoima useita erilaisia nigirejä ja makirullia. Pienemmissä astioissa on salaattia, tomaattilohkoja, soijakastiketta, tahmapuuroa, munakasta ja sieni-misokeittoa. Mukissa tietty vihreää teetä. Vanha isäntämme taikoi sushit kolmenkymmenen vuoden kokemuksella omin kätösin.

Japanilainen paremman luokan kerrostalo. Näissä on omat talonmiehet ja kulunvalvonta. Halvoissa kerrostaloissa sen sijaan kaikki on rujompaa eikä mm. kulunvalvontaa taloyhtiön puolesta ole.

Saisiko olla voimakkaasti maustettua kalmaria?

Sendaissa Aoba-kadulla sijaitsevan kahvila Velocen juustokakkuja.

Kuvaa Tokyo Government Metropolitan Buildingista. Vinkki turisteille: sisäänpääsy ja näköalakerros on yleisölle ilmainen! Lähistöllä on paljon puistoja ja hienoja pilvenpiirtäjiä, joten täältä ylhäältä saa hyviä kuvia.

Kun tonttimaa on kallista, rakennetaan ylöspäin.

Lukuisat pilvenpiirtäjät halkovat Tokion taivasta. Olisi mukavaa asua kattohuoneistossa ja ihastella maisemia kotisohvalta.

Niillä jäi vissiin jostain muusta projektista palkkeja yli ja joku arkkitehti sai ilmeisesti idean että voihan niistä tehdä koristeruudukon...

Mikä tuo ympyränmuotoinen juttu katolla on? Helikopterin laskeutumispaikka?

Japanissa on nyt kovassa muodissa Tapioca-kuplatee. Se ei tarkoita, että teessä olisi hiilihappoja, vaan "kuplat" ovat karkkeja: teen sekaan nakellaan pallonmuotoisia viinikumikarkkeja, jotka uppoavat pohjalle. Paksu pilli on juuri niin paksu, että imettäessä karkit mahtuvat livahtamaan pillin läpi suuhun. Teetä on useita makuja ja siihen on voitu sekoittaa esim. maitoa, hedelmämehua, jäitä, jäätelöä tms.

Näiden kuvien myötä on aika jälleen päättää seikkailuni Nousevan Auringon Maassa. Japani tekee aina vaikutuksen omaperäisyydellään, turvallisuudellaan, kohteliaisuudellaan, ruokakulttuurillaan ja nähtävyyksillään. Parasta ovat ihanat ihmiset, joihin olen saanut tutustua. Kiitos heille, etenkin pomolleni joka on lukuisia kertoja vienyt paikkoihin joihin en olisi osannut hakeutua. Kiitos yleensäkin japanilaisille, jotka pitävät omaleimaista ja upeaa kulttuuriaan yhä arvossa ja pitävät sen japanilaisena. Japani on täynnä sekä menneen että modernin maailman ihmeitä. Suosittelen lukijoillenikin vierailua näillä mystisillä, kiehtovilla Nipponin saarilla.

Näkemisiin jälleen, Japani! Näemme kun aika taas koittaa!

Lopputerveisin,
Ulkomaan Gaijin

Telttaretkellä

Pomoni ja eräs työkaverini olivat puhuneet että haluaisivat viedä minut grillaamaan joen rantaan. Järjestelyssä oli omat hankaluutensa, kun päivän piti sopia kaikille kolmelle ja sään piti olla kaunis. Tilaisuus koitti viime keskiviikkona.

Tapaamispaikaksi sovittiin työkaverin kodin piha klo 16. Poljin fillarillani paikalle sovittuun aikaan. Hämmästyin kuinka paljon tavaraa heillä oli: vedettävä nelipyöräinen kuljetusvaunu kukkuroillaan, pienempi kaksipyöräinen täynnä, ja lisäksi vielä käsissä muovipusseja. Jätin fillarin talon nurkalle, koska sitä olisi mahdoton ottaa noiden kantamusten kanssa mukaan. Sovimme kuka raahaa mitäkin ja tuumasta toimeen. Itselleni lankesi pienempi kärry ja kaksi muovipussia. Kärry oli niin täynnä, että se keikkui välillä. Piti vetää varovasti.

Ähkimisen ja hikoilun säestämänä pääsimme joen rantaan. Hirose-joen uoma on kaksiportainen: suurimman osan vuotta se virtaa matalaa pääuomaa pitkin muutaman kymmenen metrin levyisenä. Tulva-aikoina kuitenkin vettä tulee niin runsaasti, että se nousee toiselle portaalle muodostaen leveän, vuolaan joen. Muuna aikana tulvaporras kasvaa kauniin vihreää nurmea, joka on suosittua lenkkeily- ja retkeilyaluetta.

Yksi kolmaskin kaveri tuli vielä vaivihkaa morjestamaan meitä siihen, mutta hän ei tällä kertaa ehtinyt jäädä grillailemaan. Oli kuitenkin mukavaa nähdä häntäkin, sillä tiesin että seuraava tilaisuus tapaamiseen voi olla vuosien päässä.

Sitten ei muuta kuin kärryt auki. Hämmästyin suuresti, kun jätkät olivat laittaneet homman oikein isolle vaihteelle: ei kyse ollut vain grillailusta, vaan peräti telttailusta! Ensimmäiseksi kokosimme toisesta kankaasta hieman laavumaisen tuulensuojan. Sen jälkeen seurasi hieman aivopähkäilyä, kun kokosimme kupoliteltan etusuojuksineen. Sitten taitettava retkipöytä, kaasugrillin aluspöytä, savustuspöntön valmistelua ja muuta pienempää tavaran purkua. Lopuksi meillä oli vielä kolme putkirunkoista lepolassia, jotta olisi mukava loikoilla. Melkoiset puitteet! Ja minä kun odotin vain pallogrilliä ja vähän makkaranpaistoa!

Leirin valmistuttua korkkasimme ja kippistimme kylmät juomat kurkusta alas. Sitten laitettiin savustuspönttö pöhisemään: kolmikerroksisen pöntön pohjalle tuli kaksi isoa palaa jotakin ruskeaa ainetta, joka sytytettiin tohottimella. Palaset alkoivat hiljaa kyteä ja savuttaa. Toiseen ja kolmanteen kerrokseen tuli ritilöiden päälle lihapaloja, sipsejä, keitettyjä kananmunia, juustoa ja nakkeja. Ensi kertaa näin sipsejä ja kananmunia savustettavan! Pomon vaimo ja vauvelikin tulivat paikalle. Vaimo kiitti minua tuliaiseksi tuomastani Fazerin marmeladikuularasiasta.

Savustuspöntön tehdessä työtään me otimme rennosti. Loikoilimme lepolasseilla laavun alla, katselimme joenrannan maisemia ja turisimme niitä näitä. Aurinko laskeutui läheisen vaaran taakse. Pimeä toi tullessaan mukavan iltatuulen. Oli kerrassaan ihanan rauhallista ja mukavaa -ja ympärillä silti miljoonan ihmisen suurkaupunki! Jos läheisellä sillalla kulkevien autojen huminan olisi voinut vaientaa, olisi voinut kuvitella olevansa jossain luonnon helmassa. Torkahdin hetkeksi.

Havahduin, kun pomo huikkasi että nyt aletaan tehdä ruokaa! Siirryimme siis savustuspöntön ja grillin ääreen. Pönttö avattiin ja sieltä poimittiin pöydälle aiemmin mainitsemani herkut. Ei muuta kuin uusi tölkki ruokajuomaa auki ja nautiskelemaan. Voin suositella savustettuja sipsejä täydellä sydämellä, ne olivat herkullisia! Samoin kaikki muukin! Samalla kun napsimme herkkupaloja suuhun, työkaveri laittoi kaasugrillin päälle piskuisen valurautapannun ja kaatoi runsaasti oliiviöljyä sen päälle. Öljyn sekaan hän kaatoi maustepussin ja sekoitteli. Sitten hän sytytti grillin ja odotti hetken aikaa öljyn kuumenemista. Kuplivan öljyn sekaan nakeltiin pilkottuja sieniä ja paprikanpalasia. Pari-kolme minuuttia ne saivat kiehua öljyssä. Sitten vain syömäpuikot käteen ja noukkimaan herkkuja suoraan pannulta. NAM! Mausteinen oliiviöljy oli tunkeutunut sienten ja paprikoiden hedelmälihaan ja kypsyttänyt niitä mukavan makuisiksi. Eikä se siihen loppunut: seuraavaksi pomo aukaisi pussillisen mereneläviä (katkarapuja, simpukoita ja kalmarinpalasia) ja kaatoi pussin sisällön pannuun. Muutaman minuutin kuluttua aivan ihanat meriherkut olivat syömäkelpoisia. Vaikka grilli sammutettiinkin, pannulla edelleen muhivat herkkupalat vain paranivat koko ajan uiskennellessaan mausteöljyssä samalla kun söimme. Ateria siis vain parani loppua kohden. Viimeiset palat olivat aivan läpeensä herkullisia. Otimme pehmeää ranskanleipää ja kastoimme paloja mausteöljyyn. Työkaveri kertoi, että tämä oliiviöljyssä paistaminen oli kuulemma espanjalainen resepti. Täytyy kokeilla Suomessakin.

Seuraavana ruokana oli lämpimiä voileipiä. Työkaveri paistoi kaasugrillillä paahtoleipiä, joiden välissä oli juustoa, salaattia, jauhelihapihvi ja saksalaista lihakastiketta. Täysosuma taas.

Lisäruokana meillä oli vielä odenia, eli japanilaista hieman siskonmakkarakeittoa muistuttavaa keittoa. Syviltä lautasilta syötiin soppaa, jossa ui keitettyjä juureksia ja jotakin oudonmakuista kalamakkaraa. Ähky oli kyllä kunnioitettava tämän jälkeen.

Loppuillasta lähinnä otimme rennosti. Pomon vaimo lähti kotiin viemään vauvaa nukkumaan. Me jäimme äijäporukalla vielä viettämään mukavaa kesäiltaa. Yhdentoista jälkeen illalla purimme leirin, raahasimme tavarat takaisin työkaverin asunnolle ja ostimme vielä automaatista meloni-vanilja-limpparit. Vähän aikaa vielä juttelimme pihalla niitä näitä. Totesin, että jos he tulevat joskus käymään Suomessa, vien heidät kokemaan suomalaista grillausta. Saas nähdä, ehkä vielä jonain päivänä...

Retkeilyterveisin,
Ulkomaan Gaijin

Uimarannalla aaltojen syleilyssä

Sendain uimarannat olivat jääneet kokematta ja se puute piti korjata. Tilaisuus tuli eräänä lauantaina. Aurinko paistoi, joten Minä, K ja eräs japanilainen kaverimme N lähdimme käymään Shobutahaman julkiselle uimarannalle viettämään piknikkiä ja nauttimaan vedestä.

Sendain kaupungista itään löytyy kyllä olevinaan rantaa, mutta se itseasiassa on paikkana vähän tylsä eivätkä paikalliset arvosta sitä uimarantana. Siellä ei ole palveluja eikä oikein mitään muutakaan. Sen sijaan hitusen pohjoisempana, jos viitsii nähdä hieman kulkemisen vaivaa, sijaitsee Shichigahaman 18 000 asukkaan kaupunki josta löytyy aivan upea Shobutahaman ranta. Se sijaitsee Sendain päärautatieasemalta noin 18 km koilliseen.

Kohti Shichigahamaa

Lähdimme K:n kanssa lähijunalla Shichigahamaan. Nousimme Shiogaman asemalla pois ja kävimme aseman lähistöllä olevasta supermarketista ostamassa piknikkieväät. Japanilainen ystävämme N tuli autollaan hakemaan meitä ja ajoimme sieltä uimarannalle noin kuuden kilometrin päähän.

Suositulla julkisella uimarannalla on tietenkin oma, maksullinen parkkipaikka. Lauantaina ja aurinkoisena päivänä se tietty oli lähes täynnä autoja, mikä tarkoitti että rannalla olisi paljon väkeä. Parkkipaikalta oli vain sadan metrin kävely alueelle, mikä varmaan jossain Kalajoella tarkoittaisi että meri näkyy jo, mutta täällä ranta oli piilossa. Eteemme kohosi korkea, silmänkantamattomiin jatkuva betonivalli, kuin Kiinan muuri konsanaan.

Betonivalli, Miyagin vartija

Vuoden 2011 tuhoisan tsunamin jälkeen kaikkialle Sendain rannikkoalueille on rakennettu valtava suojavalli. Toinen merkki katastrofista on se, että lähes kaikki alavien alueiden talot ovat uusia. Muistan kun viime vuonna kävin Sendaissa erään rannan lähettyvillä ja ihastelin hienoa rakennuskantaa. Vasta nyt tajusin, mistä näkemäni hienous johtui: kaikki talot rannan lähettyvillä ovat upouusia. Kova maanjäristys ja sitä seurannut hirvittävä tsunami oli tuhonnut lähes kaiken entisen! Suomalaisen on vaikea ymmärtää, miten kammottava vuoden 2011 katastrofi oli Sendaille ja sen lähialueille. Koko Miyagin ja Fukushiman läänien rannikkoalue oli kokenut käytännössä täydellisen hävityksen. Tuhansia koteja ja elinkeinoja oli tuhoutunut, hirveä määrä ihmisiä kuollut, kokonaisia idyllisiä kyliä yksinkertaisesti pyyhkiytynyt olemattomiin vielä useita kilometrejä rantaviivasta sisämaahan päin. Sellainen isku jättää eloonjääneisiin jälkensä, mutta japanilaiset ovat sitkeitä: he ovat eläneet täällä tuhansia vuosia jatkuvien luonnonkatastrofien armoilla ja aina nousseet tuhkasta uudelleen. Uudet kauniit kodit osoittavat, että toivo elää, vanhan tilalle tehdään entistä ehompaa, eivätkä japanilaiset anna periksi. Rantavallien rakentamisella varmistetaan, ettei sama toistu enää koskaan.

Mutta nuo ikävät ajatukset eivät saaneet meissä rantamatkaajissa tuona aurinkoisena lauantaina jalansijaa, sillä kyseisenä päivänä Tyyni valtameri oli päättänyt näyttää meille ja lukuisille muille innokkaille vapaapäivänviettäjille vain pehmeän puolensa. Kavuttuamme vallin huipulle meitä odotti ihana, piristävä ja mieltäylentävä näky: mahtava, kilometrien mittainen hiekkaranta jota Tyynimeri huuhtoi tasaisilla mainingeillaan. Pitkät aallot murtuivat rauhallisesti rantaan ja huuhtoivat vesirajan hiekkaa kauniin sileäksi. Satoja ihmisiä istui rannalla palvomassa aurinkoa tai leikkimässä vedessä. Myyntikojut tarjoilivat helteeseen viilennystä kylmien juomien ja jäätelön muodossa. Kauempana iso risteilyalus lipui kohti Hokkaidoa.

Näkymä suojavallilta rannalle. Porukkaa riitti. Rakennukset ovat kioskeja. Uimakoppeja ei löytynyt.

Ranta etelään päin. Valli jatkuu kauas.

Näkymä pohjoiseen.

Piknikki hiekanjyvien kera

Emme halunneet pahimpaan tungokseen, joten kävelimme rantaa pitkin hieman vasemmalle jossa oli väljempää. Levitimme piknikkikankaan ja aloimme asetella eväsherkkuja keskelle. Otin sandaalit pois, mikä osoittautui virheeksi jo ensimmäisen paljaan jalan astuttua sannalle: aurinko oli käristänyt hiekan polttavan kuumaksi! Pitelin jalkoja kankaan reunalla. Muuten hiekka oli todella upeaa, aivan hienoa jauhoa jollaista en ole ennen kokenut. Hiekanjyvät olivat niin pieniä että yksittäistä jyvää oli vaikea erottaa silmällä. Muuten kauniissa ja ihanan tuntuisessa hiekassa oli tosin yksi odottamaton puoli: jyväset ovat niin kevyitä, että pienikin tuulenvire nostaa ne lentoon. Piknikkiämme haittasi hitusen se, että tuuli puhalsi hiekkaa eväisiin ja juomalaseihin. Oli pakko pitää rasioiden kansia kiinni ja ottaa ruoka ripeästi. Toisaalta tuskin muutama hitunen hiekkaa ruuansulatukselle huonoa tekee. Syöväthän jotkut elukatkin kiviä parantaakseen pötsin toimintaa.

Siinä sitten nautiskelimme eväitä, kylmää vihreää teetä ja inkiväärisimaa. Ihmettelimme porukalla, miksi rannalla oli valtava määrä retkeilytelttoja. Tuntui että vähintään puolet jengistä oli ottanut teltan mukaan. Satoja telttoja pitkin rantaa. Tuumimme, että ehkä ihmiset suojautuvat pahimmalta paahteelta telttojen avulla ja pitävät niissä tavaroitaan. Väenpaljouteen oli sinänsä selitys: N  kertoi että oli koululaisten kesäloman viimeinen vapaa viikonloppu, joten kaikki halusivat tulla nauttimaan rannasta kun vielä ehti. Me puolestamme kerroimme N:lle suomalaisista järvistä ja uimarannoista. Hänestä oli upea ajatus, että järvet olisivat eräänlaista kansallisomaisuutta ja niissä saisi uida vapaasti. Hän oli aivan ällistynyt, kun kerroin että kotini lähellä oli kahden kilometrin säteellä neljä uimarantaa ja kaikki vieläpä eri järvissä.

Parivaljakko minä ja K säheltämässä TAAS kerran!

Eväiden jälkeen vesi alkoi houkutella. Piti siis vaihtaa shortsit uikkareihin, mutta...missä pukukoppi on? Voi taivas varjelkoon. Emme nähneet ainuttakaan pukukoppia missään! N:ää ei uinti kiinnostanut, joten hän jäi vahtimaan tavaroita sillä aikaa kun minä ja K lähdimme etsimään paikkaa jossa vaihtaa vaatteita. Eipä löytynyt ja polttava hiekka kuumotti jalkoja. Minä idiootti olin ajatellut että koppi löytyy nopeasti enkä ollut laittanut kenkiä takaisin jalkaan. Seuraavaksi päätimme etsiä koppia vallin toiselta puolelta. Yllättäen betoni oli paljon viileämpää jaloille. K:kin oli hämmästnyt, sillä hänkin odotti että betoni polttaisi jalkoja aivan hirvittävästi. Ehkä se on huokoista tai hylkii jotenkin aurinkoa. En osaa sanoa. Ylitimme vallin ja näimme kahvilan, jonka edustalla oli suihkukoppeja. Kävelimme sinne asfalttipolkua, joka poltti pahemmin kuin rantahiekka. Kirosin että olin jättänyt laiskuuttani sandaalit ottamatta. Pääsimme suihkukopeille. Sehän olisi muuten kuulostanut hyvältä, mutta ne olivat tietysti maksullisia. Ei tuntunut mielekkäältä maksaa 500 jeniä per turpa, etenkin kun ei ollut tarkoitus mennä suihkuun vaan ainoastaan saada vaatteet vaihdettua. Päätimme kurkata kahvilaan josko siellä olisi vessa. Piha oli terävää sepeliä, joka oli aivan kirotun kamalaa kävellä paljain jaloin. Lopulta pääsimme sisään. No siinä tietysti kävi niin, että japanilainen palvelualttius löi meitä kynsille: kyseinen kahvila olikin ravintola ja meidät ohjattiin heti pöytään. Minä en osaa japania tarpeeksi eikä K häkeltymiseltään kyennyt selittämään, ettemme olleet etsimässä ruokaa. Toisaalta vessaa ei kehdannut tällaisessa paikassa käyttää ellei tilannut jotain. Päätimme että tilataan jotkut halvat limpparit ja kipaistaan vessassa. Suunnitelma oli muuten ihan ok, mutta jostain syystä tarjoiluhenkilökunta ei ollut ihan pätevintä sakkia. Yleensä juomat tuodaan mahdollisimman pian tilauksen jälkeen kaikissa ravintoloissa niin Japanissa kuin Suomessakin, mutta näillä ei homma skulannut. Odotimme juomiamme hirvittävän kauan, emmekä päässeet edes vessaan koska se oli varattu. Otti päähän, kun ajattelimme että N odottaa meitä rannalla yksin ja mietimme että millä me selitämme tämän perseilyn hänelle. Lopulta vessa aukesi ja minä ryntäsin samantien sinne vaihtamaan uikkarit. Homma onnistui ja K teki perässä. Lopulta saimme ne juomatkin, kittasimme ne kurkkuun, maksoimme ja häivyimme. 300 jeniä per naama, eli säästimme rahaa verrattuna suihkukoppeihin ja saimme kylmää limua. Harmi vaan että aikaa meni jonkin verran enemmän. Ja luonnollisesti se pirun sepeli ja asfaltti ruoski jalanpohjia vielä uudestaan. Noh, paska vaatteenvaihtoreissu mutta tulipa tehtyä... Jälkiviisaana olisi pitänyt laittaa uikkarit jalkaan jo kotona, mutta kuka olisi arvannut että julkisella rannalla ei ole pukukoppeja? Suomessa joka helsvatin peräkylänkin rannalla on jonkinlainen koppero tai edes yksinkertainen näkösuoja. Ja toisaalta Suomessa ketään ei kiinnosta, vaikka vaivihkaa vaihtaisit uikkarit siinä rannallakin. K oli sitä mieltä, että tämä taitaa osittain selittää miksi melkein kaikilla oli teltta mukana: ihmiset vaihtavat niiden suojissa vaatteensa.

Kaikesta huolimatta limpparia ei voinut moittia: mukit olivat isoja ja juoma kylmää.

Päästyämme takaisin N:n luo hän ihmetteli missä viivyimme ja oli jo ehtinyt olla huolissaan. Selitimme mitä oli tapahtunut, pahoittelimme ja ihmettelimme koppien puutetta. N oli yhtä hämmentynyt kuin mekin. Hänkään ei ottanut uskoakseen, että noin selvässä asiassa ranta oli niin puutteellisesti varustettu, vaikka muita palveluja kyllä löytyi. Mutta yhtä kaikki, uimahousut olivat nyt päällä ja oli aika kokea reissun kohokohta.

Unohtumaton uintikokemus ihanassa Tyynessämeressä

Astelimme rantaviivaa kohti. Lähellä vettä hiekka muuttui erilaiseksi: se oli paitsi tasaista, myös hämmästyttävän kovaa. Jalalla astuminen ei jättänyt hädintuskin minkäänlaista jälkeä. K:n mielestä vesi ilmeisesti jotenkin sitoi hienon hiekan, muodostaen hirmu kovan seoksen. Kuin hassuntuntuisella lattialla olisi kävellyt.

Minä, vanhana uintihirmuna, menin arkailematta veteen. Huu! Veden osuessa nilkkoihin se tuntui varsin kylmältä. Tiesin kyllä hyvin, että vesi oli lämmintä, mutta 32 asteen helteessä elimistö on niin tottunut kuumuuteen, että 25-asteinen vesi tuntui aluksi kylmältä! Tämän takia vaistomaisesti vähän hidastin menoani, mutta Tyynimeri päätti nopeuttaa: yksi hieman korkeamman puoleinen aalto murtui juuri kohdallani ja kasteli kaiken navasta alaspäin. No sitten olikin ihan sama mennä reippaasti veteen. Ja voi aaaaaah sitä ihanuutta, miten taivaalliselta tuntui kun vihdoin sain itseni olkapäitä myöten jorpakkoon ja lähdin uimaan. Ihanan viileä vesi tuntui paahteessa käristyneelle kropalle juhlalta. Polskin, sukeltelin, nautin. K arasteli minua enemmän, mutta perässä tuli. N ei ollut uinti-intoinen, hänhän ei ollut vaihtanut vaatteitakaan. Mutta sen verran mukavalta vesi näytti, että hänkin sentään tuli kahlaamaan polvista alaspäin.

Tyyni valtameri, maailman suurin yhtenäinen vesialue. Tästä seuraava pysäkki itään on Kalifornian rannikko, jonne on matkaa yli 8600 kilometriä!

Uima-alue oli rajattu. Uimavalvojat tarkkailivat tähystystorneistaan tiettyä aluetta: rantaviivasta noin sata metriä merelle päin oli kellukkeista ja poijuista vedetty pitkä ketju, jota ei saanut ylittää. Minä kun olisin halunnut mennä uimaan pitemmälle ja kokea isoja maininkeja. N kertoi, että joskus on sattunut onnettomuuksia kun varomattomat ovat menneet uimaan liian kauas ja liian syksyiseen aikaan. Tämän vuoksi sekä uintialue että rannan aukiolo oli rajattu vain kesäaikaan. Uiminen oli kielletty muuhun aikaan vuodesta. Itseäni aluksi ärsytti, että joidenkin hölmöjen takia kaikki muut joutuvat kärsimään rajoituksia. Itse kun olen hyvä uimari ja pärjään aallokossa. Mutta toisaalta tämä yhteiskunta on jossain määrin holhoava, mikä on aasialaista kulttuuria. Ja jos se kulttuuri päättää estää onnettomuuksien tapahtumisen rajoittamalla tilaa, siihen on minun ulkomaalaisena tyytyminen. En voi ajatella omasta navastani lähtöisin. Ja kun mietin pitemmälle, ymmärrän kyllä turvallisuusnäkökohdan asiassa. Kaikki eivät osaa varoa, eikä onnettomuuksien tapahtuminen ole kenenkään etu. Mielenkiintoista kuitenkin on, että vasemmalle edetessä rajattu alue loppui, mutta ranta ei: sielläkin osassa rantaa oli muutamia ihmisiä, joista osa uimassa. Ehkä on niin, että uidessasi rajatun alueen sisällä olet uimavalvojien vastuualueella. Jos kuitenkin haluat vapaaehtoisesti riskeerata henkesi, niin saat mennä rajoittamattomallekin alueelle uimaan, mutta vastuu on silloin omissa käsissäsi.

Aallokossa oli hauskaa. Polskimme K:n kanssa ja heiluimme kuin lapset. Välillä etsimme kohdan, johon aallot murtuivat jotta vesi heilauttaisi oikein kunnolla. Viihdyin meressä enkä halunnut tulla pois ollenkaan. K ei ole niin suuri vesipeto kuin minä, joten hän lähti välillä rannalle istuskelemaan N:n kanssa. Ilmeisesti esimerkkini alkoi kuitenkin vetää myös N:ää puoleensa, ja niin hänkin lopulta kävi vaihtamassa vaatteensa ja tuli uimaan. Hänkin ilakoi ja totesi, että kyllä kannatti tulla viileään veteen jäähtymään. Katselimme, kun joku nuorisoporukka keräili merilevistä eräänlaista vihtaa. N kertoi, että se on perinteinen nuorten juttu. Hänkin oli teini-ikäisenä rantareissuilla kerännyt merilevästä kimppuja kavereiden kanssa.

N ja K poistuivat saatuaan kyllikseen. Minä jäin vielä joksikin aikaa ja nautiskelin aalloista ja veden viileydestä. Tultuani lopulta pois N totesi nauraen, ettei ole koskaan nähnyt kenenkään rakastavan vettä noin paljon. Olin ollut reilusti yli tunnin meressä putkeen ja kävin vielä toisenkin kerran. Huomasin pientä fyysistä väsymystä, mutta hyvällä tavalla. Ilmeisesti aallokossa pyöriminen käyttää kuin huomaamatta kropan eri lihaksia ja kuluttaa energiaa.

Aurinko ei hellitä iltapäivälläkään

Istuskelimme vielä auringossa kuivattelemassa. Auringon voima on täällä aivan käsittämätön kesällä. Kun inkiväärilimpparimme oli unohtunut aurinkoon, siitä tuli niin kuumaa juomaa että juominen tuntui vaikealta. Porotus kuivatti uikkarit niin hyvin, ettei ollut enää syytä kikkailla itseään uudestaan vaihtamaan vaatteet vaan vedimme shortsit uikkareiden päälle tehdessämme lähtöä. Pikkuhiljaa rantapäivämme oli pulkassa. Kokosimme tavarat ja lähdimme tallustelemaan kohti parkkipaikkaa. Matkalla pysähdyimme vielä ostamaan mehujäät. Ei ihan hirveästi tehnyt mieli astua N:n autoon; nimittäin parkkipaikalla tuntikausia paahteessa seissyt Daihatsu oli muuttunut liikkuvaksi saunaksi. Taivaalle kiitos tehokkaasta ilmastoinnista.

Komea perhonen tuli poseeraamaan. Osaako joku perhostuntija sanoa lajia?

Pilgrim-näyttely ja surffausranta

Lähtiessämme parkkipaikalta N halusi näyttää meille jännän paikan. Lähistöllä oli jonkinlainen toimintakeskus, jonka pihalla oli puinen talo. Talossa oli näyttely englantilaisista pilgrim-uudisasukkaista, jotka seilasivat neljäsataa vuotta sitten Mayflower-laivalla Amerikkaan ja perustivat Plymouthin kaupungin. Plymouthista tuli Shichigahaman ystävyyskaupunki vuonna 1990 osana Shichigahaman kansainvälisyysohjelmaa, ja siksi tämä näyttely oli siis tehty. Lähtiessämme toimintakeskukselta huomasimme pöydällä Muumi-aiheisia kortteja. Yhdessä niistä oli jopa Naantalin Muumimaailman logo! Mitä tekemistä niillä oli toimintakeskuksen kanssa, jäi arvoitukseksi.

Näyttelyn jälkeen kävimme vielä katsomassa toista rantaa. Tämä oli ns. surffariranta, johon jostain luonnonoikusta aallot tulevat korkeampina ja voimakkaampina. Paikalla oli parikymmentä surffaria, jotka innokkaina keikkuivat lautoineen vedessä ja kyttäsivät parhaita aaltoja. Rannan hiekka oli myös täysin erilaista kuin aiemmalla rannalla; tämä oli pehmeää ja ihanan upottavaa. Kävin kahlaamassa ja hautasin jalat nilkkoja myöten hyväilevään hiekkaan. Hieman teki mieli uimaan, mutta olimme liian väsyneitä jo siihen. N kertoi halunneensa näyttää tämän rannan, koska hän oli nuorempana tykännyt usein käydä juuri siinä. Mietin mielessäni, että jos vielä tulen kesäaikaan Sendaihin, niin tämäkin ranta pitää mahtavine aaltoineen kokea.

Surffareita tyrskyissä.

Sellainen oli biitsipäivämme. Kotiin päästyä oli syytä käväistä suihkussa pesemässä iholle kuivahtaneet suolakiteet pois. Sitä oli niin runsaasti, että käsivartta nuolaisemalla suolan pystyi maistamaan selvästi. Suihkun jälkeen tuli selväksi, että sekä minä että K olimme polttaneet nahkamme. Auringonsäteet tulevat kyllä veteenkin, ja kaikki navasta ylöspäin helotti punaisena. Ensi kerralla uin t-paidan ja hatun kanssa. Joka tapauksessa päivä oli ollut aivan mahtava, reissu onnistunut ja kaikki koheltaminenkin loppujen lopuksi vain naurattaa. Kannatti ilman muuta lähteä reissuun! Tyynenmeren uimaranta oli kokemus, jota on mukava muistella. Ja muistellaan kirjaimellisesti lämmöllä - siitä piti aurinko huolen.

Uimarantaterveisin,
Ulkomaan Gaijin

Eläintarhassa

Jo aiemmilla reissuilla oli K:n kanssa ollut puhetta käydä Sendain eläintarhassa. Tällä kertaa päätimme toteuttaa sen reissun. Sopiva päivä koitti ja lähdimme matkaan.

Sendain eläintarha on nimeltään Selcohome Zoo Paradise ja se sijaitsee Yagiyamassa, keskustasta viitisen kilometriä länsilounaaseen. Eläintarhaan pääsee keskustasta helposti joko bussilla nro 701 tai vielä helpommin metrolla; molempien läntinen pääteasema sijaitsee eläintarhan vieressä.

Lippuluukulla odotti yllätys: K pääsi ilmaiseksi sisään vaihto-opiskelijakortillaan! Toisaalta liput eivät ole kalliita muutenkaan. Pääsylippu on naurettavan edullinen: aikuiselta 480 jeniä eli vähän päälle neljä euroa. Olin varautunut paljon isompaan summaan. Teinit pääsevät puoleen hintaan ja lapset neljäsosalla. Maksu on siis lähinnä nimellinen. Sitäpaitsi Selcohomen eläintarha on todella suosittu paikka ja saanut hyviä arvosteluja. Kuulin jälkeenpäin, että ilmeisesti eläintarha ei ole yksityinen yritys, vaan Sendain kaupungin omistuksessa ja siten käytännössä julkinen palvelu. Se selittää halvat liput. Ja K:n tapauksessa ilmeisesti on niin, että kaupunki haluaa erityisesti tukea ulkomaalaisia vaihtareita, jotta he saisivat positiivisia elämyksiä.

Selcohomen eläintarhassa on mm. matelijanäyttely, useita lintuhäkkejä, kotieläinosasto, apinatarha ja ennen kaikkea eksoottisia, isoja eläimiä. Näin omin silmin ilmielävänä jääkarhuja, virtahepoja, sarvikuonoja, kirahveja, seeproja, strutseja ja ennenkaikkea uljaita, ihania norsuja. Päivän kuvasadosta tuli runsas. Tässä parhaita paloja:

Valtava kobra luomassa nahkaansa.

Jättikilpikonnat voivat elää satavuotiaiksi.

Aasi kurkistelee tallinovien välistä.

Vuohia.

Pari värikästä papukaijaa. Myöhemmin näimme, kun pari hoitajaa koulutti näitä lentämään käsivarrelle. Tuntui hurjalta, etteivät ne karanneet. Toisaalta nimikin "military macaw" saattaa kertoa, miten kurinalaisia ne ovat.

Vesisika eli kapybara on maailman suurin jyrsijä.

Harvinaisia Aleuttien hanhia.

Sarvikuono poikasineen.

Virtahepo koetti haistella ovea, josko olisi pian ruokinta-aika. Toinen virtahepo oli hankala kuvattava, koska se vietti aikaa veden alla, kuten kuumina päivinä ne tykkäävät tehdä.

Flamengoja.

Kirahvin näkeminen oli upeaa. Se on todella hieno eläin nähdä omin silmin ja katselimme sitä kauan aikaa. Otus on kapea ja korkea. Eikö sillä ole tasapaino-ongelmia?

Seeproja.

Norsut ovat sitten ihania! Ihmettelin miksi ne ovat ruskeita, mutta K kertoi että ne ilmeisesti helteillä roiskuttavat rapaa päälleen ja kierivät siinä; rapa suojaa paahteelta.

Norsujen aitaus oli tilavin, toki syystäkin. Kuvassa näkyy vain osa sitä; alue jatkuu vasemmalle ja sitäpaitsi puiden takana on toinen iso alue.

En saanut väentungokselta kunnon kuvaa, mutta idea on tämä: alhaalla on taso, jonne mennään eläintenhoitajan kanssa ja josta lapset saivat antaa norsulle omenanpalasia kepillä. Norsut huomaavat aina turistien tulon ja tulevat kärkkymään makupaloja.

Strutseja.

Aijai kun mango-vaniljapehmis teki hyvää kävelymatkan puolessavälissä.

Riikinkukko.

Eri apinalajeille oli omat häkkinsä. Niiden temppuilua oli hauska katsella.

Joku marakattilaji osasi käyttää häntääkin viidentenä raajana ja keinui hauskasti sen varassa.

Tiikeri paistatteli päivää kivellä.

Onkohan jääkarhulla liian kuuma näillä keleillä?

Oli upea katsella kun tämä kotka venytteli siipiään. Kotkat ovat todella uljaita lintuja.

Mangusteja sapuskalla.

Kengurulauma otti rennosti.

Kaksikyttyräisiä kameleita. Ajatella, että Saharassa nuo ovat elinkeinoeläimiä.

Pingviinejä polskimassa altaassa. Kaikilla oli oma nimikin.

Mustajoutsen sukimassa komeita sulkiaan.

Päivä oli hieno ja monta upeaa, ainutlaatuista eläinlajia tuli nähtyä. Paikka on mukava kävellä. Levähdyspaikkojakin löytyy: alueella on useita kivoja kahviloita, joista saa juomista, pikkusuolaista ja makeaa. Suosittelen ehdottomasti Sendain eläintarhassa käyntiä!

Faunaterveisin,
Ulkomaan Gaijin