Paluu nousevan auring käristysmollikan maahan
Kone laskeutui Naritaan aamulla yhdeksän jälkeen. Matka oli mennyt ihan mukavasti, joskin väsytti koska en osaa nukkua liikkuvassa ajoneuvossa. Nappasin käsimatkatavarat hyllyltä ja lähdin kohti ovea. Poistuin koneesta matkustajasillalle (se liikutettava tunneli, joka yhdistää koneen terminaaliin) ja tajusin heti tehneeni karmean virheen lähtiessäni tähän vuodenaikaan Japaniin. Tunneli oli nimittäin kuin SAUNA. Asiaa ei yhtään helpottanut se tosiseikka, että jalassani oli lämpimät collegehousut. Ne olivat varmaan ihan kaukonäköinen valinta lennon ajaksi, koska koneessa on usein hieman viileää. Nyt se ihanan viileä lentokone jäi taakse ja olisi kohdattava lähes trooppiset olosuhteet collegehousuissa.
 |
| Paikallinen sauna. Lauteet ja kiuas puuttuvat, mutta kuumuus ja kosteus on ihan kohdallaan. |
Terminaalin sisällä oli sentään ilmastoinnin ansiosta vähän siedettävämpää, mutta hiki virtasi siitä huolimatta. Mutta onni oli myötä: passintarkastus oli hämmästyksekseni kivuttomin ja nopein, mitä olen koskaan kokenut tullessani Japaniin. Olin varautunut ankaraan tenttaamiseen, sillä aiemmilla kerroilla Fukuokan kentällä minua kuulusteltiin mitä ihmeellisimpien kysymysten kanssa. Mutta Naritassa minulta ei kysytty yhtään mitään! Olin aivan äimänä. Onko nyt siis Fukuokan kenttähenkilökunta liian kyräilevää vai Naritan henkilökunta liian lepsua? Lisäksi passintarkastuksessa ei ollut jonoa edes nimeksi. Pääsin heti luukulle. Ainoa muutos edelliseen kertaan oli se, että sormenjäljet ja naamakuva otettiin jo ennen varsinaista passintarkastajaa. Ihan hyvä muutos, koska se tuntui nopeuttavan käsittelyä. Tuntuu muuten joka kerta hienolta, kun saa astua ihan virallisestikin Japanin maaperälle!
Sitten hakemaan laukkuja. Menin aluksi väärän liukuhihnan ääreen, koska Suomesta oli tullut hiljattain toinenkin lento ja sen matkatavarat tulivat eri hihnalla. Hoksasin onneksi mokan aika äkkiä ja siirryin oikean hihnan ääreen. Laukkuni tuli tietysti viimeisten joukossa, koska olin Helsinki-Vantaalla mennyt niin aikaisin kentälle että laukkuni oli viety koneeseen ensimmäisten joukossa. Mutta mitäs tuosta. Jatkossa pitänee viedä laukku vasta viime tipassa, niin ehkä sen saa ensimmäisenä poiskin? Tässä kohtaa pitäisi sanoa, ettei muutaman minuutin odottelu aikuista miestä tapa, mutta siinä helteessä ja niissä housuissa jokainen ylimääräinen minuutti oli tukala. Mutta siitäkin selvittiin. Tullissakaan ei kyselty mitään. Tuliaispussiin sulaneet suklaapatukat ja kiehumispisteessä poriseva minikossupullo eivät tainneet tulliviranomaista erityisesti kiehtoa. Pääsin siis vihdoin muodollisuuksista ja siirryin eteenpäin lentokentän isoon aulaan.
Motissa lentokentällä
Isossa aulassa oli parempi ilmastointikin, joten olo hieman keveni. Sitten piti etsiä kulkuväline Tokioon. Naritan lentokenttä nimittäin sijaitsee 40 km kaupungista itään, joten ei se ihan kävelymatkasta käy (toisin kuin vanha Hanedan kenttä, joka on käytännössä Tokion keskustan vieressä ja josta voisi aivan hyvin kävelläkin). Tarkoitus oli mennä Kasain kaupunginosaan, jossa meillä oli hotelli varattuna. Lentokentällä oli toimiva langaton internet, joten tarkistin kännykällä vaihtoehdot. Paikallisjuna oli halpa joskaan ei suora; välissä olisi yksi vaihtoasema. Eipä se haitannut, joten sitten vain etsimään junalaitureita ja lippua ostamaan automaatilta. En ehtinyt monta askelta ottaa, kun minulle tarjottiin mahdollisuutta tulla kuuluisaksi. Nimittäin jonkin televisioyhtiön kuvausryhmä keskeytti ja halusi haastatella Tokioon tulevia matkailijoita. Olin kuitenkin sen verran väsynyt ja stressaantunut, likainen paita päällä, tukka kuin tyynystä nousseella ja ennenkaikkea läpeensä hikinen, joten kieltäydyin kohteliaasti vedoten kiireeseen. Kohti junalaitureita siis. Mutta mitä pahusta... Missä ne laiturit ovat? Kävelin pariin kertaan edestakaisin pitkin aulaa. Ovien ulkopuolella käydessäni totesin, että asfaltilla voisi paistaa kananmunia ja siirryin vauhdikkaasti takaisin ilmastoidun aulan suojiin. Lopulta yhytin infotaulun, joka kertoi totuuden laitureiden sijainnista. Kiirehtiessäni laitureille päin näin aiemman TV-ryhmän yhyttäneen jonkin intialaisen turbaanipään, joka tuntui innokkaasti selittävän jotakin. Eiköhän hänestä hyvä reportaasi saatu.
Samalla muistin, että minunhan piti vaihtaa rahaa. Vinkki matkailijoille: nostakaa Suomesta iso tukku käteistä, mutta vaihtakaa ne vasta Naritan kentällä! Nimittäin Naritassa rahanvaihtopisteet vetävät välistä paljon vähemmän kuin Suomessa. Rahanvaihto sujui kommelluksitta ja päivän kurssi oli noin 114 jeniä per euro. Lähdin 650 euroa köyhempänä mutta 74000 jeniä rikkaampana jatkamaan seikkailujani.
 |
| Jeneille tulikin heti käyttöä. Tässä kohtaa jano oli jo niin kauhea, että tein perinteisen ensimmäisen ostoksen aseman kioskista: Pocari Sweat -juomaa. Siinä on mukana mineraaleja, ioneja ja muita alkeishiukkasia plus hieman sokeria. Suosittelen helteellä. Tämän parempaa nestehukan korjaajaa ei olekaan. |
Seuraavaksi lippuautomaatti tuotti ylitsepääsemättömän esteen: en löytänyt Kasain asemaa! Kulutin hyvän aikaa tutkien Tokion sokkeloisia ja sekavia reittikarttoja, etsien Kasaita. Lopulta päädyin kompromissiin, eli ostin lipun vaihtoasemalle ja aioin ostaa sieltä sitten jatkolipun erikseen. Paikallisjunat ovat halpoja (joskin hitaita), joten matka kustansi euroissa reilusti alle kympin.
Liukuportaita alas maan alle ja junalaiturille. Voi piekana! Paikallisjunia lähtee vain kaksi tunnissa ja edellinen oli juuri ehtinyt lähteä. Puolen tunnin lisäodottelu siis. Toisaalta se ei ollut niin kamalaa, koska maan alla ilma on ylipäätään viileämpää. Ostin kirkuvaan janooni automaatista vielä toisen pullon vettä. Wi-fi ei tietysti toiminut maan alla. Tylsyyttä torjui se, että viereisellä penkillä istui kaksi virolaista nuorukaista joiden puhetta oli hauska kuunnella, vaikken kaikkea tajunnutkaan. Hieman teki mieli jutella veljeskansamme edustajille, mutta olin niin väsynyt että tyydyin passiiviseen rooliin. Aina ei vain jaksa olla sosiaalinen.
Laiturille pysähtyi nopea Express-juna, johon eestiläiset nousivat. Se on nopea ja kätevä tapa päästä Tokion keskusrautatieasemalle, mutta toisaalta moninkertaisesti kalliimpikin kuin paikallisjunat. Sitäpaitsi paikallisjunissa on oma viehätyksensä. Niissä on ihanan kiireetön olo ja isot maisemaikkunat. Vaan tällä kertaa Japanin Rautatiet tekivät minulle sellaisen kepposen että meinasin repiä pelihousuni: aseman tauluun lävähti tieto, että odottamani junavuoro oli peruutettu! Eikä korvaavaa junaa annettu! Voi taivas varjele. Eikö täältä lentokentältä pääse ikinä pois??? Sain siis odottaa vielä TOISETKIN puoli tuntia siellä laitureilla, jossa ei ollut mitään tekemistä eikä edes internettiä. Kiitti vaan. Vihdoin, klo 11 tuli uusi juna ja pääsin lähtemään. Olin siis kuluttanut laukkujen saannin jälkeen kaikkiaan puolitoista tuntia lentokentällä, josta ekat puoli tuntia omaan tussarointiin ja sitten tunti asemalaiturilla. (Huom! Jälkikäteen on kuitenkin todettava, että itseasiassa siellä viileässä oli ihan hyvä odotella, koska jouduin Tokiossa joka tapauksessa odottamaan K:ta ulkona helteessä. Eli tässä tapauksessa kävi sittenkin onni onnettomuudessa!)
Mutkan kautta Kasaihin kärventymään
Japanin paikallisjunissa ei ole numeroituja penkkejä eli niihin ei voi varata istumapaikkaa, joten jos haluaa istua niin nopein käsi voittaa. Matka Naritasta Tokioon kestää yli tunnin. Onneksi junassani ei ollut paljoa matkustajia, joten tilaa istua oli hyvin. Laukuista täytyi pidellä toisella kädellä kiinni, sillä rullilla varustetut lentolaukut lähtevät äkkiä karkuteille kun juna heiluu ja kallistelee. Pienempi laukkuni pääsikin kerran karkaamaan muttei onneksi osunut kehenkään.
 |
| Tyypillinen japanilainen lähijuna. Osaisiko joku vanhempi lukija sanoa, eikös tämä "lättähattu" muistutakin 1960-70-lukujen moottorikiitojunia Suomessa? |
Juna kolisteli maitolaiturilta toiselle. Maisemaikkunat tarjosivat näkymiään. Vilkaisin muita matkustajia: vastapäätä istui nuoripari lentolaukkuineen. He olivat ilmeisesti palaamassa ulkomailta kotiinsa. Vasemmalla istui hajanainen määrä työikäisiä valkokaulusmiehiä ja jakkupukunaisia. Ovien kohdalla istui lukiolaistyttö koulupuvussaan. Oikealla istui muutama vanhus heille tarkoitetuilla penkeillään. Eräs vanha nainen alkoi jossain kohtaa matkaa yhtäkkiä laulaa. Hän lauloi sinänsä hyvin, mutta olin yllättynyt sillä japanilaiset ovat junissa yleensä varsin hiljaa.
Jossain vaiheessa havahduin ajatuksistani siihen, että väliasemani varmaan lähestyy. Juna oli hiljattain pysähtynyt sitä edellisellä pysäkillä, joten varauduin astumaan ulos. Mutta...hetkonen....mitä tämä on? Seuraava kuulutus oli sellaiselle pysäkille, joka oli jo ohittanut väliasemani. Juna oli siis ajanut pysähtymättä väliasemani OHITSE! Hetken äimisteltyäni tajusin mikä oli pielessä: olin ostanut lipun pysäkille, joka on melkein samanniminen kuin se väliasema jonne oli tarkoitus mennä. Voi pahus! Tässä vaiheessa mietin että hyppäisinkö seuraavalla pysäkillä ulos ja koettaisin hankkiutua vastakkaiseen suuntaan menevään junaan, mutta se olisi riskialtista kun en mitenkään tietäisi pysähtyykö sekään oikeassa paikassa. Totesin itselleni että peli on siltä osin menetetty, joten oli itseasiassa fiksuinta pysyä kyydissä Tokion päärautatieasemalle saakka, koska sieltä jatkoyhteydet ovat paremmat. Matka-aika lisääntyisi hieman, mutta toisaalta minulla oli edelleen paljon aikaa koska tiesin K:n linja-auton saapuvan vasta noin klo 13 Tokioon ja hänellä kestäisi myös aikansa päästä Kasaihin.
Päärautatieasemalla tuumin hetken tilannetta ja päädyin ehdottomasti järkevimpään ratkaisuun: metroon. Nimittäin Tokion metroverkosto on todella kattava, vuorokausilippu edullinen ja siitä minulla oli paljon aikaisempaa kokemusta. Jos joku lukijani haluaa reissata Tokion sisällä joskus, niin muistakaa että metro on kulkumuodoista kätevin ja hinta-laatusuhteeltaan ylivoimainen. Verkosto voi ensin säikäyttää, mutta kun siitä pääsee jyvälle, sillä pääsee lähestulkoon joka puolelle Tokiota. Kaupungissa on kaksi metroyhtiötä, Tokyo Metro Line ja Toei Line. Jos tiedät tarvitsevasi vain toista, vuorokausilippu on niinkin edullinen kuin 600 jeniä (5,20 euroa), mutta voit ostaa myös isomman lipun 800 jenin (n. 7 euron) hintaan, jolloin saat käyttää molempien yhtiöiden linjoja rajattomasti 24 tunnin ajan!
 |
| (Klikatkaa kuva isommaksi.) Älkää antako kartan näennäisen sekavuuden ja informaatiotulvan pelästyttää! Metrolinjasto on jaoteltu useisiin erinimisiin linjoihin, joita merkitään eri väreillä. Joillain asemilla on useita värejä, mikä tarkoittaa että ne ovat vaihtoasemia. Otetaan esimerkkimatka: hotellinne on Ikebukurossa (keskeltä vasemmalle yläviistoon, suuri asema), ja haluaisitte katsoa nähtävyyksiä Asakusan muinaistemppelialueella. Nouskaa Ikebukurossa punaiseen metroon ja seuratkaa linjaa Ginzan asemalle (keskeltä oikealle alaviistoon). Vaihtakaa nyt oranssiin metroon (tarkkana, ettei mene kultaisen linjan kanssa sekaisin!) ja seuratkaa linjaa ylöspäin. Asakusa on oranssin linjan päätepisteessä. Samalla tavoin pääsette lähes kaikkialle Tokiossa; kun osaatte seurata värilinjoja ja näette millä vaihtoasemilla värit kohtaavat, voitte sompailla pitkin kaupunkia kätevästi. |
Ajelin mukavasti sinisellä Tozai-metrolla Kasaihin. Asemalta oli muutaman sadan metrin kävely hotellille. Paahde oli aivan kammottava eikä minulla ollut edes hattua. Vaikka kävelin hitaasti, hiki valui noroina pitkin kroppaa. Ja minulla oli ne hiton collegehousut vieläkin jalassa. Nälkä ja jano olivat jo kovia, joten matkan varrella ostin kioskista onigiri-välipalan ja lisää juotavaa. Puhelimeni sai kioskissa wi-fi -yhteyden nettiin ja tarkistin viestit. K oli lähettänyt aiemmin viestin "olen Kasaissa n. 50 min päästä". Totesin että aikaa oli K:n ilmoittamaan ajankohtaan 13 minuuttia, joten lampsin hotellin edustalle odottelemaan. Aurinko oli tehdä minut hulluksi, joten koetin epätoivoisesti etsiä varjoa. Lehtipuu pelasti. Aika kului. Ja kului. Ja kului, mutta K:ta ei näkynyt. Kun hänen ilmoittamastaan määräajasta oli kulunut puoli tuntia, aloin miettiä että jotain lienee sattunut tai meillä on väärinkäsitys. Kävelin takaisin kioskille saadakseni wi-fin toimimaan ja aloin näpytellä viestiä. Kesken kaiken vilkaisin ikkunasta ja näin K:n tulevan kadun toiselta puolelta. Hyökkäsin äkkiä pihalle. K huomasi minut ja pääsimme lopultakin hotellille. K kertoi, että hän oli aliarvioinut pahasti aikataulun. Hän oli joutunut tulemaan toiselta puolelta kaupunkia, ja koska Tokio on jättiläismäinen metropoli, siirtymisessä menee kauan aikaa jopa metrollakin. Itse taas tajusin, että kuumuus oli sulattanut aivonikin: olisin voinut aivan hyvin mennä ajat sitten hotellin ilmastoituun aulaan istumaan ja odottelemaan, mutta jostain syystä en mukamas kehdannut kun ajattelin että näyttäisin tyhmältä eikä siellä olisi penkkejä. Olisi ollut mukavia sohvia. Voi mun kanssani...
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin; pääsimme hotellihuoneeseemme etuajassa. Kello oli puoli kolme. Olin aivan rätti, sillä olin unettoman lentokoneyön jälkeen matkannut viisi ja puoli tuntia raahaten kahta painavaa laukkua ennenkokemattomassa helteessä. Myös T-paitani oli rätti. Kirjaimellisesti. En halua edes ajatella, montako litraa hikeä se oli imenyt. Se oli läpimärkä edestä, takaa ja kainaloista! Hotellin viileä, ihana suihku tuntui olevan Taivaan esikartanosta. Suihkun myötä alkoi olokin vapautua. Vaikka matkalla oli yhtä ja toista sählinkiä, kaikki päättyi kuitenkin hyvin, ja koko jutulle voi jälkikäteen vain nauraa! Parasta oli sitäpaitsi K:n jälleennäkeminen; vaikka välissämme olisi pitkiä aikoja näkemättä toisiamme, hänen kanssaan olo on heti välitön ja läheinen. Samat höpelöt sisäpiirin vitsit ja ainutlaatuinen tapa kommunikoida alkavat joka kerta lentää samantien kun näemme. Ja se on tärkeämpää kuin kaikki maailman matkat.
Paahdeterveisin,
Ulkomaan Gaijin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti