Nyt se on todellakin syksy Sendaissa

Kesä on ohi täällä Japanissakin. Varsin lämpimiä päiviä ei enää ole. Sadepäiviä on vähän väliä ja ne tuovat kostean kylmyyden tullessaan. Kirkkaina päivinä aurinko vielä lämmittää mukavasti, mutta t-paidalla tulee kylmä jos aurinko menee hetkeksikään pilveen. Verkkatakki riittää päiväsaikaan, mutta viimeisen viikon aikana olen huomannut että illalla se ei ihan enää riitä.

Onneksi on Suomesta mukana paksumpaa takkia, pipoa ja pitkiä kalsareita. Pannahinen on vaan siinä, että mennessä töihin päiväsaikaan em. varustus on aivan liian kuuma, kun taas töistä tullessa myöhään illalla niitä kaipaa jo kovasti. Lunta ja pakkasta täällä tuskin ehdin kokemaan, sillä Sendain talvi on varsin lyhyt.

Toohokun yliopiston pihalla näkee miten pensaat ja puut pukeutuvat ruskan väreihin.

Kukahan haluaa istua tuolla jääkylmällä penkillä?

Reissua on vielä viisi viikkoa jäljellä! Tein tuossa jo itselleni listaa niistä kohteista ja asioista Sendaissa, joita tulen vielä tässä blogissa käsittelemään. Totuushan on se, että miljoonakaupungin -saati koko Japanin- käsittelyyn ei tämä aika tai blogi riitä, joten otan vapauden valikoida sellaisia juttuja jotka itseäni sattuvat kiinnostamaan. Luonnollisesti pyrin ottamaan kuvia tuomaan elävyyttä tekstin sekaan.

Komea ja iso rakennus. Lienee jonkinlaista uusvanhaa arkkitehtuuria?

Syksyn kylmyys ei estä satunnaisia jäätelönautintoja. Tilasin kahvilassa pehmiksen, jonka päällä on mochi-kuutioita ja misojauhetta. Pehmiksen alta paljastui sokerihuurrettuja maissimuroja.

Terveisin,

Ulkomaan Gaijin

Japanilainen keittiö: suolainen ja umami

Olen tässä blogissa jo moneen kertaan tarjoillut teille kuvien muodossa erilaisia japanilaisia ruokia. Tästä ei ole tarkoitus tehdä ruokablogia, mutta lienee hyvä kertoa yleisesti japanilaisen keittiön ideologia. Täkäläisistä ruuista tulee mieleen sanoja: mieto, merellinen, raikas, suolainen, umami... Hm? Mikäs tuo umami on?

Ihmisen neljä perusmakua...hetkinen, onko niitä nykyään viisi? Mikä on umami?

Täällä Japanissa monesti mietin, että mikä se jännä yhdistävä tekijä tässä japanilaisessa ruuassa on, kun vaisto ja suu sanoivat että se on läsnä jatkuvasti, mutta aivot eivät käsitä mistä on kyse...no sitten välähti: tämähän on nyt se umami, josta olen kuullut! Eli siis mikä?

Kaikki perusmaut on toki tunnettu jo tuhansia vuosia, mutta niille ei välttämättä ollut kaikkialla sanoja eikä varsinkaan tieteellisiä määritelmiä. Antiikin Kreikassa määriteltiin neljä perusmakua: suolainen, hapan, karvas (eli kitkerä) ja makea. Viidennen maun olemassaolo oli tiedetty jo ainakin antiikin Roomassa, mutta sen alkulähdettä ei. Vuonna 1908 Tokion keisarillisen yliopiston kemian professori Kikunae Ikeda löysi tieteellisin menetelmin viidennen perusmaun, jolle hän antoi nimen umami. Sana on johdettu japanin sanoista umai, joka tarkoittaa "miellyttävä, maukas" ja mi, joka tarkoittaa makua.

Professori Kikunae Ikeda löysi umamin vuonna 1908.

Kului kuitenkin pitkä aika ennenkuin länsimainen tiede hyväksyi uuden perusmaun, sillä menneiden aikojen taakkana tiedemaailmaa painoi antiikin Kreikan ajoilta tunnettu filosofia neljästä perusmausta, mistä ei kyetty luopumaan helposti. Lopulta vuonna 1985 umami tunnustettiin tieteellisenä terminä viidenneksi perusmauksi. Makuja ohjaavien geenien löytyminen uudella vuosituhannella on vahvistanut asian. Umamin yleiseen tietoon tuleminen on tosin ottanut aikansa, mutta aasialaisen ravintolakulttuurin leviäminen länsimaihin on auttanut umamin tunnettuutta vähitellen. Itseasiassa minäkin sain kuulla umamista vasta tällä vuosikymmenellä. Mutta tietoisuus sen olemassaolosta ei vielä riitä, sillä maun hahmottaminen ja tunnistaminen omassa suussa ottaa aikansa, koska sitä ei ole opetettu lapsena. Tottumattomalle umami myös peittyy helposti mausteiden alle.
Tieteestä kiinnostuneille suosittelen tätä artikkelia.

Englannin kielessä ei olla vielä yksimielisiä, pitäisikö umami hyväksyä lainasanana sellaisenaan vai kääntää "savory". Toistaiseksi lainasana umami on käytössä kaikissa kielissä paitsi indonesiassa (gurih) ja sloveenissa (mesni okus). Suomen kieleen on ehdotettu käännöstä "lihaisa", joka kuitenkin on osittain harhaanjohtava, sillä umamin makua löytyy lihan lisäksi paljon muualtakin, kuten merilevästä ja tomaateista. Lainaan umami.fi -sivustoa:

"Umamin ruokaisaa, lihaisaa, täyteläistä ja pyöreää makua löytyy kasviksista, sienistä, kalasta ja lihasta. Umamin makua on myös niistä keitetyissä liemissä. Pitkä keittäminen, hauduttaminen ja ruskistaminen vapauttavat lihan proteiinista umamia. Myös monet maustekastikkeet ja -tahnat ovat umamipitoisia, kuten soija-, kala-, rapu- ja osterikastikkeet, curry- ja misotahnat, liemitiivisteet eli fondit, ketsuppi jne. Myös pitkään kypsytetyissä juustoissa, esimerkiksi parmesaanissa on umamia. Ensi kosketus umamiin saadaan kuitenkin jo äidinmaidosta, joka sisältää perusmauista vain makeutta ja umamia."

Umamin läpimurto on saanut tiedemaailman tutkimaan, että onko makuja vielä lisääkin: rasva ja kalsium saattavat olla omia makujaan, samoin kokumi.

Nyt kun olen tehnyt selväksi umamin, kerron tarkemmin japanilaisesta keittiöstä.

Onko japanilainen ruoka tulista? Mitä makuja japanilaisessa ruuassa on?

Muualla Aasiassa harjoitetaan paljon vahvoja mausteita ja tulisia ruokia. Japani on todella poikkeus: se on ollut historiansa aikana varsin eristynyt maa ja tänne on muotoutunut oma ruokakulttuurinsa, johon tulisuus ei kuulu.

Japanilaisen keittiön filosofiana on pyrkiä tuomaan esiin ja korostamaan raaka-aineiden omia makuja. Tärkeä merkitys ei ole ainoastaan raaka-aineiden maulla, vaan myös tuoreudella, rakenteella ja suutuntumalla. Tämä on syy, miksi japanilaiset eivät mausta ruokiaan vahvasti eivätkä varsinkaan tulisesti. Raaka-aineiden makujen korostamiseen soveltuvat perusmaut ovat suolainen ja umami.

Japanilaisessa maustamisessa on kolme erittäin tärkeää ainetta: soijakastike, miso ja dashi.

Soijakastike on tumma maustekastike, jota valmistetaan käymisen avulla soijapavuista. Muut ainekset ovat paahdettu vehnä, hiiva, suola ja vesi. Soijakastike kuuluu erottamattomasti itäaasialaiseen ruokakulttuuriin ja on sanottu, että japanilainen ei tulisi päivääkään toimeen ilman soijakastiketta. Paikallisten supermarkettien valikoimassa voi olla kokonainen hyllykkö erilaisia soijakastikkeita. Suomalaisille tuttu merkki on Kikkoman.

Soijakastiketta voi lisätä melkein mihin vain.

Miso on tahnaa, joka valmistetaan murskatuista soijapavuista, suolasta ja kooji-nimisestä käymisseoksesta. Ainesosat sekoitetaan ja annetaan käydä tynnyrissä. Misotyyppejä on lukemattomia, mutta kolme perustyyppiä ovat:
-riisimiso, johon käytetään riisipohjaista koojia
-ohramiso, johon käytetään ohrapohjaista koojia
-soijamiso, johon käytetään soijapapupohjaista koojia

Punaista ja keltaista misotahnaa. Tätä kun sipaisee vähän ruuan kylkeen niin vot.

Dashi on mausteliemi, jota saadaan kiehauttamalla merilevää, tonnikalahiutaleita tai näiden sekoitusta. Myös pienet kalat soveltuvat liemen tekoon.

Dashin tekeminen on helppoa, mutta oikein laiskalle kokille myydään nykyään myös kuivattua dashi-jauhetta, jonka voi vain lisätä kiehuvaan veteen.

Näissä kaikissa kolmessa on umamin maku. Sen voidaan siis selkeästi katsoa olevan japanilaisen keittiön tunnusomainen maku. Hyvänä kakkosena tulee suola. Niiden tarkoitus on pitkälti korostaa tuoreen ruuan omaa makua. Japanilaiset ruuat ovat siis yleensä varsin miedon makuisia verrattuna mausteisiin manner-Aasian ruokiin...

...mutta poikkeus todellakin löytyy: curry. (Siis ruokalaji nimeltä curry, ei se mausteseos.) Curry on alunperin Intiasta ja tuli Japaniin 1800-luvulla brittien tuomana. Japanilaiset ihastuivat curryyn ja se levisi kuin kulovalkea. Japanilaiset menivät currynsa kanssa niin pitkälle, että siitä tehtiin useita muunnelmia: curryleipää, currya nuudeleilla, currygratiinia... Mielenkiintoista on se, että brittien curryreseptit muuttuivat ajan myötä, mutta japanilaiset halusivat pitää alkuperäisyydestä kiinni. Japanilainen curry on niin laadukasta, että jopa natiivit intialaiset kehuvat japanilaista currya herkulliseksi! Sitä voi tilata ravintoloista jopa kymmenellä eri tulisuusasteella. Curry on yksi harvoja tulisia ruokia Japanissa. Ainoa toinen tietämäni (ja maistamani) oli jokin tulinen udon-nuudelikeitto.

Currya on miljoona eri versiota. Tässä currya juureksilla, herneillä ja pienillä lihapaloilla.

Mistä japanilainen ateria koostuu?

Japanilainen ateria pohjautuu ajatukseen kolmesta aterian osasta, joilla on toisiaan täydentävä vaikutus. Osat ovat: keitto, perusosa ja sivuruoka.

Keitto

Aterian keitto on yleensä misokeittoa, joka koostuu dashi-liemestä ja misotahnasta. Keitto on niin olennainen osa ateriaa, että sitä tarjoillaan melkein kaikkien ruokien ohella, jopa halvoissa ravintoloissa. Keitto ei sinänsä ole varsin ruokaisa: yleensä siellä uiskentelee vain muutama tofun pala, ruohosipulia ja merilevää. Toisinaan seassa voi olla muutamia pieniä mochi-riisipalloja. Keitto lämmittää ja kiihottaa mukavasti ruokahalua.

Sakeaa misokeittoa, jossa tofun kappaleita ja ruohosipulia.

Perusosa

Tärkein asema on perusosalla: Riisi tai nuudelit ovat aterian runko ja muut ruuat ovat tavallaan vain niiden jatkamista.
-Riisi on paikallista lyhytjyväistä Japonica-lajin riisiä, jonka kotimaista tuotantoa suojellaan järisyttävällä 778% tuontitullilla ulkomaiselle riisille. Riisillä on merkittävä asema kulttuurissa ja sille on monia eri sanoja riippuen puhujasta, ruokailijasta ja riisin maustamisesta. Yleissana on gohan. Riisillä on ollut niin tärkeä osa, että jopa päivän aterioiden nimet sisältävät sanan gohan. Riisiä on pidetty jumalten lahjana. Aterialla riisi on yleensä keitettyä riisiä, mutta joissain tapauksissa puurona (kyllä, täällä puuro on nimenomaan suolainen ruoka, ei makea). Jos ruokailun aikana tai sen päätteeksi on tarkoitus nauttia riisiviiniä eli sakea, sen katsotaan olevan kyseisen aterian riisi. Tämän vuoksi kapakoissa ei yleensä ole riisiä tarjolla.
 -Nuudeleita on useaa eri laatua. Soba on yleisin, tattarista tehty ohut nuudeli, jota voidaan tarjota kuumana tai kylmänä (kyllä, etenkin kesällä 35 asteen helteessä kylmä nuudeliannos maistuu mukavalta). Soomen on muuten samanlainen, mutta tehdään vehnästä. Udon on paksu vehnänuudeli. Raamen taas kiinalaistyyppinen nuudeli, jota syödään omana keittoruokanaan.

Lyhytjyväistä japonica-riisiä, jossa koristeena umeboshi.

Sivuruoka

Suomessa yleensä ajatellaan, että peruna, riisi tai pasta ovat höyste, jolla tukevoitetaan ateriaa ja aterian muu osa on se varsinainen pääosa. Japanissa ajatus on täysin päinvastainen; kuten edellä mainittua, riisillä on ollut suorastaan uskonnollinen asema kulttuurissa. Tästä syystä riisi (aterian perusosa) on se pääasia ja sivuruoka eli okazu oikeastaan ikäänkuin palvelee riisiä: okazun perimmäinen tarkoitus on vain jatkaa riisiä, lisätä makua aterian perusosaan. Okazu voi olla lihaa, kanaa, kalaa, vihanneksia tai tofua. Tyypillinen hyvä ateria sisältää kolme eri okazua ja kaikki omilla lautasillaan. Valmistusmenetelmiä on lukuisia:

raakana (esim. sushi)
grillattuna/paistettuna (sana yaki tarkoittaa molempia)
haudutettuna
keitettynä
höyrytettynä (mm. ohueen taikinaan käärityt lihanyytit)
uppopaistettuna
säilöttynä (yleensä pikkelöityjä vihanneksia)

Kuten huomaatte, uuniruuat puuttuvat. Japanissa juuri kenelläkään ei ole kotona uuneja. Toistuvasti olen hämmästyttänyt paikallisia kertomalla, että Suomessa uunit kuuluvat jokaiseen keittiöön jopa opiskelija-asuntoloissa, ja Suomessa on paljon erilaisia uuniruokia.

Erilaisia okazuja, kaikki omissa astioissaan. Edessä dippikulhoja. Tuota puuhäkkyrää en ole koskaan nähnyt, enkä osaa sanoa mikä sen tarkoitus on.

Ennenkuin joku älähtää, että missäs tuoreet viherkasvit ja salaatit ovat, niin salaattiannoshan voi olla yksi sivuruoka. Salaatit menevät tuohon "raakana"-kategoriaan. Sitäpaitsi monesti tuoreet kasvikset ovat osana isompaa okazua.

Monissa ruuissa aterian osia voidaan myös sekoittaa keskenään. Esimerkiksi omuraisu sisältää omelettiin käärittyä riisiä. Donburi on riisikulho, jonka päälle on aseteltu sivuruoka. Ochazuke tehdään kaatamalla riisin päälle kuumaa vettä tai vihreää teetä. Raamenissa on kaikki kolme laitettu samaan kulhoon: keitossa uiskentelee raamen-nuudeleita ja lihaa.

Ruuan ei todellakaan tarvitse olla kallista jotta kaikki kolme aterian osaa sisältyvät annokseen: lähellä työpaikkaani on ravintola, josta saa täyden aterian sisältäen riisin, liha-annoksen, salaatin ja keiton. Nälkä lähtee, on terveellistä ja hintaa vajaat neljä euroa! Tässä itseottamani kuva ateriastani:

Edessä isossa kulhossa on lihaa ja riisiä niiden alla, vieressä raikas salaattilautanen. Takana kananmuna. Mustassa kulhossa on misokeittoa. Täällä halvassakin paikassa syö hyvin.

Tämänkertaisen jutun aiheena oli siis japanilaisen keittiön olemus ja sen perusteet. Varsinaisia ruokia en tämän enempää lähde listaamaan, sillä japanilainen ruokakulttuuri on hyvin vanhaa ja ruokia on niin valtava määrä ettei tämä blogi, saati aikani, riitä niitä kaikkia käsittelemään. Pelkästään riisiin liittyvästä kulttuurista saisi tehtyä kirjan. Mutta etteköhän aina silloin tällöin saa lisää ruoka- ja ravintolakuvia syömisistäni! Ensi kertaan! 😋

Umamisin terveisin,

Ulkomaan Gaijin

Matka Akitaan - vierailu japanilaisessa omakotitalossa

Kerroin jo aiemmin, miten pomoni kutsui minua illalliselle appivanhempiensa luo. Nyt on vuorossa vielä huikeampi matka, sillä samainen perhe kutsui käymään mummonsa luona Akitassa.

Toissaviikolla pomoni kysyi, olisinko vapaa ko. sunnuntaina ja sitä seuraavana maanantaina. Hän oli lähdössä vaimonsa mummon luokse Akitan lääniin maaseudulle. Pomon vaimo ja appivanhemmat menisivät jo lauantaina, mutta pomolla lauantai on työpäivä (ja myöhään, koska iltatyö) joten hän lähtisi itsekseen sunnuntaiaamuna. Olisin tervetullutta matkaseuraa ja kuulemma vaimon perhe oli kovasti tykännyt minusta ja haluaisi minun tulevan mukaan. Suostuin ilman muuta!

Sunnuntaina klo 10 pomo tuli hakemaan autollaan. Edessä oli kolmen ja puolen tunnin matka vuorten läpi länsirannikolle, Akitan kaupungin lähistöllä olevalle maaseudulle. Nopein reitti kulki moottoritietä, mikä tarkoitti suomalaiselle toistaiseksi tuntematonta kokemusta: tiemaksua.

Moottoritiemaksu menee täällä niin, että ajetaan moottoritien liittymässä olevalle portille, otetaan automaatista lappu johon on printattu ko. liittymän koodi, ja portti aukeaa. Sitten ajetaan moottoritietä niin paljon kuin huvittaa ja poistutaan lopulta halutusta liittymästä. Pysähdytään uudelle portille, jossa ystävällinen koppalakkinen virkailija ottaa lapun ja syöttää sen järjestelmään. Lapun koodi kertoo mistä tielle on tultu. Hinta riippuu matkan pituudesta. (Tosin tämä perustuu porttien välimatkaan, ei todelliseen ajoon. Eli jos haluat vain katsella maisemia, niin periaatteessa voisit suhata moottoritiellä edestakaisin tuhansia kilometrejä, kääntyä huoltoasemien käännöspaikoilla ja mennä ulos vaikka samasta portista kuin tullessa, jolloin hinta jää pieneksi. Toimii kunhan et poistu moottoritieltä.) Maksu käteisellä tai kortilla, joskin joillain syrjäseuduilla on edelleen portteja joihin käy ainoastaan käteinen. Paljon ajaville on myös tarjolla etukäteen ostettavia tiepasseja.

Huoltoasemalla piti pysähtyä syömään brunssi. Grillikoju myi herkullisia porsaan- ja naudanlihavartaita. Huuhdoin vartaat alas melonilimsalla.

Matka sujui pääosin todella leppoisasti. Alkumatkasta aurinko paistoi, mutta puolessavälissä iski myrsky: rankkasadetta tuli kuin esterin puosta, ja pahimmissa paikoissa pelästyin pahasti, kun auto huojahteli voimakkaan sivutuulen takia. Toisinaan valtavan pitkät vuoristotunnelit toivat hetkeksi suojaa sateelta. Olin äimän käkenä, kun sain kokea kilometrien mittaisia tunneleita. Muutoin ilma oli kaunis ja sain hienoja maisemakuvia:

Tässä sitä mennään. Muistakaa, että liikenne on vasemmanpuoleista. Keskinurmikolla törröttää pitkät jonot jotain tolppia. Olisivatko ne pimeällä valoa heijastavia pintoja, jotta autoilija näkee reitin?

Kuva ei tee oikeutta taustalla näkyville vuorille. Ne ovat todella upeita omin silmin nähtynä.

Paikalliset leikkuupuimurit ovat pienenpieniä. Niillä on kätevä sompailla pieniä peltotilkkuja. Telaketjujen ansiosta eivät jää helposti mutaan kiinni.

Lopulta pääsimme perille Akitaan. Perillä odotti kaksikerroksinen omakotitalo, varsin japanilaistyylinen. Pihassa oli nätti puutarha bonsai-puineen ja jopa kala-allas, jossa uiskenteli värikkäitä isoja koikarppeja. Sisätiloissa oli kaikissa huoneissa tatamimatot. Pöydät olivat matalia ja ovet liukuovia. Ikkunoissa oli ristikot. Yksityisyyssyistä en valitettavasti voi antaa teille kuvaa talosta tai perheestä.

Perhettä tosiaan oli paljon. Paikalla olivat minä, pomo, pomon vaimo, vaimon vanhemmat, vaimon setä aikuisen poikansa kanssa, vaimon täti miehensä kanssa, molemmat mummot ja pieni alle puolivuotias vauveli. Minulle esiteltiin kaikki perheenjäsenet ja tein tuttavuutta kaikkien kanssa. Mukavaa oli se, että suku on varsin lukenutta väkeä: mummoja lukuunottamatta kaikki ymmärsivät ainakin jonkin verran englantia, miesväestö ja pomon vaimo jopa puhuivat varsin sujuvasti.

Alkuun minulle ja pomolle tarjottiin vihreää teetä. Hetken istuskelun jälkeen minua pyydettiin ulos ruokkimaan karppeja. Sain kupillisen pieniä pastillin näköisiä pallosia, joita nakkelin altaaseen. Karpit tulivat heti ahnaasti syömään pinnalla kelluvia herkkupallosia. Kädet kannatti pestä sen jälkeen, sillä karpinruoka kuulemma haisee.

Etupihan puutarhaa parvekkeelta nähtynä. Keskellä oleva pikkuinen katos on suvun pyhäkkö.

Näkymiä riisiviljelmille.

Akitan lääni tunnetaan hyvälaatuisesta riisistään ja siellä on paljon riisipeltoja. Kuvan keskellä ajaa tietä myöten piskuinen leikkuupuimuri.

Pian karppiruokinnan jälkeen lähdimme miesporukalla paikalliseen onseniin. Ajoimme sinne sedän tila-autolla. Sain kunnian istua apukuskin paikalla (syynä tosin saattoi olla se, että länsimaalaisena olin kaikkein suurikokoisin). Ohjaamo tuntui teknologian riemuvoitolta kaikkine sähkövimpaimineen ja peruutuskameroineen. Jos teillä on mielikuva japanilaisista autoista pieninä ja ahtaina, tämä oli kaikkea muuta. Tilaa oli isommallekin miehelle.

Perillä onsenissa otimme tottuneesti pyyhkeet kassalta ja menimme pukuhuoneen kautta allasosastolle. Siellä oli sisäaltaan lisäksi ulkoilma-allas, mikä oli aivan mahtavaa! Oli niin ihanaa istua lämpimässä vedessä ja katsella syyskesäistä metsäistä vuoristomaisemaa. Ihastuttava oli myös sauna, joka oli aivan kuin Suomesta reväisty: puiset lauteet, puiset seinät joissa ei ole televisiota tai muutakaan, perinteinen lämpömittari ja oikea kiuas! Harmi vaan ettei löylyä saanut heittää. Saunassa kanssani alkoi jutella englanniksi vanha mies, joka kertoi asuneensa nuorena Yhdysvalloissa. Juttelimme hyvän tovin.

Onseneissa on usein myös pieni kylmäallas, jotka antavat minulle tilaisuuden näyttää suomalaista sisuani. Tälläkin kertaa kellahdin sinne istumaan kuin ei mitään. Pomo tuli perässä ja meinasi jäätyä jo nilkkojen kohdalla. Appiukko sen sijaan oli rohkeampi ja molskahti nauraen viereeni istumaan. Ehkä läski eristää? Lopulta pomokin hiljalleen pääsi veteen, joskaan ei viihtynyt kauaa.

Onsen-retki oli oikein mukava. Ajoimme takaisin mummolaan, jossa naisväki oli jo päivällispuuhissa. Ruokailuhuoneessa olleen pöydän viereen nostettiin toinen matala pöytä, jotta kaikki pääsisivät samaan tilaan rinkiin istumaan. Pöytien ympärille aseteltiin istuintyynyjä. Minulle annettiin huomaavaisesti paksumpi tyyny, koska japanilaiset tietävät etteivät länsimaalaiset ole tottuneet lattialla istumiseen. Mummot olivat jo niin vanhoja, etteivät he istuneet lattialla vaan lyhytjalkaisilla tuoleilla.

Sitten se juhlapäivällinen alkoi. Pöydässä oli vaikka mitä herkkuja: Paistettua kalaa, jonka sisällä oli runsaasti mätipalloja, sushia, erilaisia vihanneksia, papuja, possunsuikaleita, riisiä, kastikkeita ja kaikkea en muistakaan. Juomisina oli erilaisia hedelmälonkeroita, olutta, punaviiniä ja vettä. Ruokailun lopuksi tarjoiltiin myös sakea. Pääruokana oli paikallinen sienikeitto, joka on Akitassa perinneruoka tähän vuodenaikaan ja valmistetaan paikallisista sienistä. Muistaakseni pomo mainitsi, että keitossa on neljää tai viittä erilaista sienilajia. Kyseisessä sienikeitossa on myös varsin erikoisesti valmistettua kiritanbo-riisiä: riisiä hakataan puolittain mössöksi, mössö kääritään japaninsypressin oksan ympärille sylinteriksi ja paistetaan hieman avotulella tai hiilillä. Oksa heitetään pois ja riisisylinteri lisätään sienikeittoon.

Päivällinen oli aivan mahtava kokemus. Tunnelma oli katossa, ruoka herkullista ja kaikilla oli selvästi mukavaa. Sain koko ajan jutella joka puolelle ja minulle esiteltiin ruokalajeja. Molemminpuolinen englannintaito piti keskustelun sujuvana. Vain muutaman kerran ei yhteistä kieltä löytynyt, kun joku yksittäinen sana tai ilmaisu oli hukassa joko puhujalta tai kuuntelijalta. Teknologia pelasti nämä tilanteet, kun kännyköiden käännösohjelmat toivat oikeat sanat. Suomesta oltiin kovin kiinnostuneita ja sain kertoa kaikenlaista. Kalakukko, verotus, sota Neuvostoliiton kanssa, Joulupukki ja Korvatunturi, ilmasto, kesämökit, saunat... Kännykkä oli jatkuvassa käytössä, kun näytin kuvia synnyinmaastani. Hämmästystä herätti, kun kerroin että Suomessa järvet saattavat jäätyä niin paljon talvella että niihin aurataan jäätie josta voi ajaa autolla. Jossain vaiheessa sain myös kertoa että kiharat hiukseni ovat luonnolliset ja että Euroopassa on paljon erilaisia hiuksia. Täti jossain vaiheessa sai kerättyä riittävästi rohkeutta kysyä, saako hän koskea ja pörröttää hiuksiani. Annoin luvan ja hän oli aivan ihastuksissaan paksuista luonnonkiharoistani. Olin selvästi murtanut kaikki jäät. Päivällinen jatkui yhä paremmissa tunnelmissa. Pahoittelen kun päivällisestä ei ole näyttää kuvia; olin niin keskittynyt ihmisten kanssa seurusteluun että unohdin valokuvaamisen tykkänään.

Olin varannut myös yllätyksen. Muistatteko, kun blogin tulomatkasta kertoneessa tekstissä mainitsin ostaneeni paketin Vihreitä Kuulia? En ostaessani vielä tiennyt, keille sen antaisin vaan se oli eräänlainen varmuusvara. Tämä oli täydellinen tilaisuus, joten olin ottanut Kuulat mukaani. Halusin pitää sen yllätyksenä enkä maininnut asiasta edes pomolle. Kun ruokailu oli lopussa ja istuimme enää ähkyisinä nauttimassa sakea ja juttelemassa, kävin hakemassa laukustani laatikon. Palasin ruokailuhuoneeseen ja sain kaikkien huomion. Pidin seisten lyhyen puheen, jossa kiitin perhettä siitä että he olivat kutsuneet minut kotiinsa, sanoin ruuan olleen herkullista, olevani onnellinen kaikesta tästä, ja haluavani antaa heille lahjan. Näytin vihreää laatikkoa ja mainitsin sen olevan kuuluisaa suomalaista marmeladia. Ojensin paketin vanhimmalle paikalla olevalle miehelle, eli pomon appiukolle. Kumarsin ja sain aplodit. Laatikko herätti välittömästi kiinnostusta appiukon repiessä sitä auki. Japanilaiset rakastavat kauniita pakkauksia ja tästä annan tunnustuksen Fazerille: Vihreiden Kuulien laatikko on juuri sellainen kuin lahjan pitää olla.

Kun laatikko aukeni, he keskustelivat jostain. Pomon vaimo otti tassille kolme kuulaa ja pyysi minua mukaansa. Olin hämmentynyt, että mitä nyt seuraa. Menimme kahdestaan olohuoneeseen. Vaimo pyysi olemaan hiljaa koska vauva nukkui. Hän avasi kaapin, josta paljastui kotialttari (kyllä, japanilaisissa kodeissa on sellainen), jossa oli uskonnollisia koristeita ja muutama vuosi sitten kuolleen papan valokuva. Hän kehotti minua polvistumaan alttarille ja ojentamaan kuulat jonkinlaisena uhrilahjana vainajalle. Tässä kohtaa omatuntoni ei sallinut jatkaa: silläkin uhalla, että hän loukkaantuisi, kerroin nopeasti että olen kristitty enkä voi toteuttaa toisen uskonnon riittejä. Voisin kyllä katsella. Onneksi hän ei loukkaantunut, vaan totesi että asia on ihan okei. Hän polvistui itse alttarille, ojensi tassin papan kuvan viereen, kilautti hiljaa jonkinlaista pientä kumistinta ja rukoili vainajaa. Olihan se yleissivistävä kokemus ihan vierestäseuraajallekin.

Palasimme ruokailutilaan, jossa oli ihastunut puheenpulina. Laatikko oli kiertänyt kaikilla ja ihmiset söivät Vihreitä Kuulia innokkaasti. Huomautin, että kuulat voi helposti myös puolittaa. Appiukon mielestä kuulan puolittaminen oli jostain syystä todella hauskaa. Ehkä hän oli jo vähän päihtynyt. Kaikille tuntui maistuvan, etenkin sedältä ne olivat vieneet kielen mennessään. Setä napsi useamman kuulan ja höpisi minulle miten minun pitäisi ehdottomasti perustaa bisnes ja tuoda näitä Japaniin. Joku hoksasi että kuulat maistuvat varsin samalta kuin melonilimsa. Appiukko totesikin, että nyt hän ei enää ihmettele miksi tykkään niin kovasti melonilimsasta. 😄 Laatikko oli tyhjä muutamassa minuutissa ja minua kiiteltiin lahjasta.

Loppuillasta olikin aika mennä nukkumaan. Minulle ja pomolle oli laitettu pedit yläkerran toiseen huoneeseen. Jahka sain pään tyynyyn, kerroin pomolle olevani todella kiitollinen että hän oli pyytänyt minua mukaan. Olin niin onnellinen! Moniko länsimaalainen pääsee ikinä japanilaiseen kotiin maaseudulle syömään natiivin perheen kanssa?

Minä ja pomo nukuimme myöhempään kuin muut, sillä unirytmimme on muita myöhäisempi työn iltapainotteisuudesta johtuen. Herätessämme muut olivat jo syöneet aamiaisen, mikä toisaalta ei haitannut koska oli ihan kiva istua hetken rauhallisemminkin. Seuraa meille piti talon emäntämummo ja välillä joku muukin kävi juttelemassa.

85-vuotias mummo ei harmi kyllä puhunut englantia yhtään, mutta hän hymyili nähdessään miten kovasti pidin kaikesta japanilaisesta ruuasta. Jo päivällisellä mummo oli ihmetellen kehunut, miten taitava olen käyttämään syömäpuikkoja. Hän jatkoi tätä ihmettelyä vielä aamiaisellakin, kun puikkoni näppärästi poimivat papupalkoja ja kieputtelivat niitä soijakastikelautasen kautta suuhun. Lisää ihmettelyä herätti nattoo-pavuilla herkutteluni. Nattoo on hapatettuja soijapapuja, joiden voimakas maku normaalisti ällöttää ulkomaalaisia. Japanilaiset olettavat aina, etteivät ulkomaalaiset pidä siitä, joten olen saanut paljon ihmetystä osakseni kun ahmin niitä ikihyvikseni. Mutta eniten mummo yllättyi ja ilahtui samaan aikaan, kun kommentoin sekihan-riisiä sanoen "oishii!" (hyvää!) ja hän ojensi sitä lisää. Sekihania nimittäin tehdään yleensä vain juhlapäivinä. Se on riisiä, johon on lisätty punapapuja, jotka antavat riisille punertavan värin. Sekihanin kehuminen on iso juttu emännälle. Aamiainen tuntui lähes yhtä juhlalliselta kuin päivällinenkin.

Länsimaissahan syödään yleensä "aamupala", eli jo nimikin kertoo ettei kyseessä ole varsinaisesti erityisen iso ruoka, vaan se on vain "pala". Japanilaiset eivät ajattele aamiaista samalla tavalla kuin länsimaalaiset, vaan päinvastoin: aamiainen on ruoka siinä kuin lounas ja päivällinenkin! Nyt sain kokea oikein viimeisen päälle japanilaisen aamiaisen, ja tällä kertaa muistin ottaa kuviakin:

Päivälliseltä jäänyttä kalaa, jonka sisällä oli valtava määrä mätipalloja.

Tofua, jossa on liraus soijakastiketta ja sekaan rikottu raaka kananmuna. Kuulostaako ällöttävältä? Kaikkea muuta: se oli oikeasti todella hyvää.

Edessä soijakastikelautanen, maustetöhnää ja wasabia. Vieressä jotain suolaisia keksejä. Takana vasemmalla vihreitä papupalkoja. joiden takana pieni neliönmuotoinen lautasellinen inkivääriä. Papujen oikealla puolella pieni kulho jotain maustetta, sen vierellä kuusikulmaisella lautasella mustekalan paloja. Sen takana näkyy viinirypäleitä ja juustoa.

Vasemmalla riisiä sekoitettuna nattoon. Keskellä simpukkakeittoa, josta tosin olen jo syönyt sisälmykset pois. Oikealla sekihan-riisiä.

Voiko näin loistavaa aamiaista ollakaan?

Pian aamiaisen jälkeen aloimme tehdä lähtöä. Mummo ja naapurissa asuva täti hyvästelivät meitä. Jos mummo oli ihmetellyt ruokailutottumuksiani ja Vihreitä Kuulia, niin nyt hän vasta sen suurimman yllätyksen sai: Päätin olla uskalias ja halasin lämpimästi mummoa. En usko pienikokoisen, alle 150-senttisen mummelin saaneen näin isokokoista halia, etenkään länsimaalaiselta. Hän otti sen ilmeisen hyvällä mielellä, koska halauksen jälkeen puristi kättäni molemmin käsin pitkään ja puhui jotakin japaniksi. Kiitin häntä englanniksi ja toivotin Jumalan siunausta. Se oli niitä hetkiä, jolloin kumpikin ymmärtää mitä toinen sanoo vaikka yhteistä kieltä ei ole sanan vertaa. Ei aivoilla, vaan sydämellä. Tämän esimerkin jälkeen myös täti halusi halata hyvästeiksi. En tiedä näenkö heitä enää koskaan, mutta ainakin muistan lämpimästi. Olin liikuttunut.

Mutta reissupa ei päättynytkään vielä tähän! Emme nimittäin ajaneet Sendaihin, vaan Iwaten lääniin Moriokan kaupunkiin, joka sijaitsee Sendaista pohjoiseen. Siellä tapasimme myös pomon kaverin Teppein, joka lyöttäytyi seurueeseen. Edessä oli taas uusi kokemus: syöntihaaste, jossa koetetaan syödä tattarinuudeleita eli sobaa sata kulhollista! Homma menee niin, että pöytään istutaan porukalla ja tarjoilija tuo kaikenlaista hyvännäköistä höystettä ja vihanneksia pöytään. Ne ovat kuitenkin vain syötti; niitä ei kannata syödä koska muuten ei jaksa syödä niin paljon tattarinuudeleita. Sen jälkeen tarjoilija tulee mukanaan valtava pino pieniä kulhoja, joissa ei ole muuta kuin nuudeleita. Kisaajat ojentavat syömäkulhonsa ja tarjoilija alkaa kaataa niihin sobaa yksi kerrallaan. Keittiöstä tulee lisää koko ajan. Kisaajat pitävät kirjaa syötyjen kulhojen määrästä laittamalla tulitikkuja tai hammastikkuja eteensä pöydälle merkiksi. Perustavoite on sata kulhollista, mutta tosiasiassa pöytäkunta kisaa myös keskenään siitä, kuka todella jaksaa syödä eniten.

Seurueemme siis istuutui pöytään. Miesväki osallistui haasteeseen, naiset olivat järkevämpiä ja vain tilasivat normaalisti lounasruokaa. Pelkäsin että sata kulhoa on aivan liikaa, mutta itseasiassa kukin kulho sisältää sobaa vain pienen suupalan verran. Aikuinen mies pystyy kyllä syömään sata kulhoa helposti. Vitsi ei piilekään kapasiteetissa, vaan siinä että pelkkien tattarinuudeleiden syöminen alkaa todella etoa siinä seitsemännenkymmenennenviidennen kulhon kohdalla. Tässä vaiheessä pöydän höysteet ovat todella houkuttelevia ja niitä napsii mielellään. Varomaton syöjä syö liikaa höysteitä ja tukkii vatsansa helposti niillä. Pidin pääni kylmänä ja otin höysteitä vain ihan hieman puikkojen kärkiin pahimman etomisen lievittämiseksi. Tavoittelin aluksi 85 kulhon määrää. Kun se oli saavutettu, ajattelin että sata kulhoa saattaa sittenkin olla mahdollista. Lopulta pääsin kuin pääsinkin tavoitteeseen. Istuin rauhassa ja katselin kun muut vielä jatkoivat.

Vaan se kilpailuvietti on jännä epeli. Pomoni lopetettua syömisen kysyin häneltä, montako hän sai alas. Vastaus oli 101 kulhoa. Siinä siunaaman sekunnilla päätin, että minähän en pomolle häviä! Ojensin syömäkulhoni uudelleen tarjoilijaa kohti. Useimmat muut olivat tässä vaiheessa jo lopettaneet kisansa ja minä söin Teppein kanssa vielä. Muut kannustivat. Pääsin lopulta 107 kulhoon. Olisin itseasiassa jaksanut vielä enemmänkin, mutta oli järkevämpää lopettaa koska en kuitenkaan olisi jaksanut Teppein syömää 125 kulhollista. Voitinpahan pomon! Appiukko oli syönyt 130 kulhoa, setä 127 ja voittajaksi tuli sedän poika, jolla oli ainakin 140 kulhoa (oli kuulemma seonnut laskuissa 140:n jälkeen). No, olihan kyseessä vajaa kolmekymppinen, minua pidempi, urheilutaustan omaava karpaasi.

Ravintola oli japanilaistyylinen tatamimattoineen, istuintyynyineen ja perinneasuisine tarjoilijoineen.

Pöytä juuri ennen kisan alkua. Pöydässä on monenmoista hyvää, joita tekisi kovasti mieli napsia. Kurinalaisuutta vaaditaan etenkin 75:nnen kulhollisen jälkeen.

Hauskaa ehdottomasti oli ja poistuimme ravintolasta kokemusta rikkaampana ja varsin kylläisinä. Tässä vaiheessa hyvästelin sedän ja hänen poikansa. Setä toivotti minut tervetulleeksi luokseen jos joskus käyn Tokiossa. Astuin pomon autoon takapenkille vauvan seuraksi. Pomon vaimo tuli ajamaan, koska pomo oli niin täynnä ettei kyennyt. Takapenkillä vauva alkoi jossain vaiheessa itkeä ja koetin hieman leikkiä vauvan kanssa heilutellen sormiani ja päästellen blblblbl-ääntä. Ääniefektini nauratti aivan tavattomasti pomoa ja hänen vaimoaan. Ihmeellisintä jutussa oli kuitenkin se, että vauva rauhoittui kun tein niin. Tein tämän useamman kerran. Valitettavasti puolen tunnin päästä temppu ei enää tepsinyt, joten pomon vaimo päätteli että vauva on nälissään. Pysähdyimme kaupan pihaan. Pomo oli sen verran toipunut ähkystään, että hän meni rattiin. Minä tulin apukuskin paikalle ja vaimo takapenkille pitämään vauvasta huolta. Matka jatkui rauhallisena ja harvinaisen vähäsanaisena. Ähkyinen olo ei oikein kannusta pitämään small talkia yllä.

Loppumatka meni muuten mukavasti. Sendaissa puhekin alkoi jälleen luistaa ja oli mukava rupatella. Pomo jätti ensin vaimon ja vauvan kotiovelleen ja lähti sitten heittämään minut omaan kotiini. Perillä kiitin todella suuresti pomoani ja sanoin hänen antavan minulle korvaamattomia muistoja ja hyvää blogimateriaalia. Hän oli iloinen että olin tullut mukaan. Toivotimme hyvät yöt ja painelimme nukkumaan tahoillemme. Nuudeleita en kyllä syönyt moneen päivään.

Onnellisin terveisin,

Ulkomaan Gaijin

Kanatikkuja pienessä ravintolassa

Viime lauantaina päätimme K:n kanssa lähteä yakitori-ravintolaan. Kyseinen termi tarkoittaa grillattua kanaa, joskin muutakin on yleensä tarjolla. Yakitorit ovat yleensä kanavartaita. Tikkujen ja lihapalojen koko saattaa vaihdella ravintolasta toiseen hyvinkin paljon, kuten myös hinnat.

Tämänkertainen paikka oli juuri sitä mistä itse pidän täällä eniten: pieni, kodikas ja tunnelmallinen. Oman kokemukseni mukaan pieni paikka ja vaatimaton ulkonäkö on täällä usein se parhaan laadun tae. Koska pikkupaikkojen omistajat eivät voi tukeutua isoihin ketjuihin, heidän täytyy panostaa herkulliseen ruokaan, viihtyisyyteen ja hyvään palveluun. Usein näillä paikallisilla on vakioasiakkaita, jotka tulevat mielellään uudelleen ja uudelleen.

Juuri tällaisissa vaatimattoman näköisissä pikkupaikoissa se Japanin ravintolakulttuurin herkullisin ydin on kätkettynä.

Menimme K:n kanssa heti aukeamisajankohtana sisään. Muita asiakkaita ei vielä ollut. Istuimme pitkän kapean tiskin ääreen. Kivimuurin takana on grilli, jossa isäntämme käänteli vartaita. Kaikki herkulliset tuoksut leijailivat nenäämme.

Loput ravintolasta ei ole tämän kummempi: vain kaksi pöytää. Takana näkyy lasiovinen jääkaappi, jossa on houkuttelevasti esillä erilaisia juomia.

Raotimme ovea ja isäntä tervehti. Tässä kohtaa K kysyi ystävällisesti, sopiiko jo tulla. Olimme nimittäin muutaman minuutin etuajassa aukeamisajankohdasta. Sopi kuulemma hyvin, joten sisään vain. Vaihtoehtoina oli kaksi pöytää tai pitkä tiski. Istahdimme tiskin ääreen vasempaan päätyyn ja otimme listan käteen. Isäntä kysyi K:lta, ymmärtääkö hän japania. He juttelivat hetken ja isäntä nopeasti näytti listalta, mitkä ruuat ovat kanaa ja mitkä possua.

Lista oli muovitettu A4-pahvi, jonka toisella puolella oli ruuat ja toisella juomat. Yllätyin, kun listassa luki ruokien nimet myös englanniksi. Se ei tällaisissa pienissä paikoissa kokemukseni mukaan ole todellakaan itsestäänselvyys. Olisiko paikallisen yliopiston läheisyys tuonut silloin tällöin ulkomaalaisia opiskelijoita sen verran, että vieras kieli lisättiin?

Kävimme listaa läpi K:n kanssa. Päädyimme ottamaan molemmille tuhannen jenin hintaisen "kokin valikoiman". Olin törmännyt konseptiin aiemminkin. Se tarkoittaa, että kokki valitsee asiakkaalle kavalkadin erilaisia vartaita. Kavalkadi saattaa olla joka kerta erilainen, koska kokki saa vapauden valita. Tähän kannattaa kuitenkin ehdottomasti luottaa, koska toisaalta saattaa kokea jotain mitä ei ehkä olisi muuten tullut kokeilleeksi, ja toisaalta ruokiin myös panostetaan sillä tyytyväinen asiakas on tärkeintä. Juomaksi tilasin sitruunacalpista. Isäntämme ryhtyi paistohommiin ja herkullinen tuoksu täytti pikku ravintolamme. Pian tarjoilija alkoi tuoda annoksiamme pöytään:

Ensimmäinen annos: oikealla kanaa ja ruohosipulia, vasemmalla kanaa pinkissä piparjuurikastikkeessa koristeltuna mintunlehdillä. Vieressä calpis-juomani jääkylmässä tuopissa.

Toinen annos: kanansiipiä sitruunalla. Olenhan minä Suomessa kanansiipiä syönyt, mutta tämä oli ihan erilainen kokemus. Ei sitä uskoisi, miten herkullisesti kanansiipi voidaan grillata.

Kolmas annos: kanamakkara siirappikastikkeessa. Kyllä, luitte oikein. Tulee hieman broilerilihapullat mieleen. Siirappikastike oli aivan loistava lisuke ja paransi annoksen makua vielä moninkertaiseksi entisestään.

Viimeinen annos: Pekoniin käärittyjä minitomaatteja juustorouheella. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ai varjele kun se oli herkullista. Olikohan juusto parmesaania?

Olin tullut ravintolaan todella nälkäisenä, joten tilasin tarjoilijalta vielä yhden annoksen kanansiipiä, yhden annoksen porsaanmaksaa ja tuopin kylmää oolong-teetä. Myös K tilasi lisää. Harmi kun unohdin ottaa kuvan, olin niin tohkeissani. Joka tapauksessa porsaanmaksakin oli erittäin hyvää. Mahtava ruokapaikka!

Olimme aivan täynnä ja oli kotiinlähdön aika. Maksettuamme laskun kiitimme isäntää ja tarjoiljaa lähtiessä. Isäntä yllättyi iloisesti kun kumarsin ja osasin sanoa japaniksi "gochisoosama des", eli "herkullinen ateria". Japanilaiset eivät odota ulkomaalaisten osaavan kohteliaita tapoja, joten he ilahtuvat aina jos joku osaakin. Jäi todella hyvä mieli ja oli mukava tallustaa kotiin. Erinomainen lauantai-ilta ja hyvä ravintola. Kannatti ehdottomasti käydä syömässä yakitoria!

Kanavarrasterveisin,

Ulkomaan Gaijin

Tietoa Japanista 2: suurkaupungit

Tässä tietopaketissa kerron Japanin suurkaupungeista. Isoja kaupunkejahan täällä riittää vino pino, ja niille on hallinnollisesti luokiteltu erilaisia tasoja. Isot kaupungit jaetaan kahteen luokkaan siten, että "suurkaupunki" tarkoittaa vähintään 500 000 asukkaan kaupunkia ja sen alapuolella oleva pienempi kategoria "ydinkaupunki" tarkoittaa vähintään 300 000 asukkaan kaupunkia. Aiemmin oli myös erityiskaupunkien luokka, joka käsitti vähintään 200 000 asukkaan kaupungit. Tämä luokka lakkautettiin huhtikuussa 2015, ja samalla monille erityiskaupungeille annettiin oikeus hakea ydinkaupungin asemaa.

Ydinkaupunkeja on 54 ja ensi vuonna kahdeksan lisää. Niistä en tämän enempää mainitse, vaan keskityn suurkaupunkeihin, joita on 20 kappaletta. Tässä lista niistä asukaslukuineen:

3,689,603    Yokohama
2,666,371    Osaka
2,263,907    Nagoya
1,914,434    Sapporo
1,544,873    Kobe
1,483,052    Fukuoka
1,474,473    Kyoto
1,425,678    Kawasaki
1,222,910    Saitama
1,174,209    Hiroshima
1,045,903    Sendai
   977,288    Kitakyushu
   962,130    Chiba
   842,134    Sakai
   812,192    Niigata
   800,912    Hamamatsu
   731,286    Kumamoto
   717,561    Sagamihara
   716,328    Shizuoka
   709,622    Okayama

Kuten huomaatte, yli puolet listan kaupungeista on yli miljoonan asukkaan kaupunkeja. Sendai on miljoonakaupungeista pienin. Listan ykkösenä komeileva Yokohama, samoin kuin Kawasaki, Saitama, Chiba ja Sagamihara itseasiassa kuuluvat kaikki maailman suurimpaan jättiläismetropoliin, 38 miljoonan ihmisen Suur-Tokioon. Samassa läjässä on myös suuri joukko ydin- ja pienempiä kaupunkeja. Tokio itsehän ei edes ole listalla, sillä Tokio on niin poikkeuksellinen että sillä on hallinnollinen erityisasema monin tavoin.
Suomen kolmesta suurimmasta kaupungista vain Helsinki pääsisi listalle 645 482 asukkaallaan, listan viimeiseksi. Espoolla (280 247) olisi enää hieman matkaa listalle, Tampereen (232 407) jäädessä jo selvästi kauas.

Suur-Tokion lisäksi toinen tiheä kaupunkikeskittymä on Kansaissa: Kioton, Osakan, Koben ja Sakain suurkaupungit muodostavat 19,3 miljoonan ihmisen jättimetropolin, jonka alueella on mainittujen suurkaupunkien lisäksi melkoinen kasa ydin- ja pienempiä kaupunkeja. Kolmas maininnan arvoinen keskittymä on Nagoyan metropoli 10 miljoonalla asukkaallaan ja neljäntenä Fukuokan-Kitakyushun metropoli 5,5 miljoonallaan. Parilla muullakin suurkaupungilla on "takiaisena" läheinen ydinkaupunki: Okayamalla on Kurashiki ja Hiroshimalla Kure. Loput suurkaupungit ovat enemmänkin yksinäisyydessään, mikä tosin johtuu osittain siitä että Japanissa on suosittu viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kuntaliitoksia. Samaahan on tapahtunut Suomessakin.

Punaisella suurkaupungit, sinisellä ydinkaupungit ja keltaisella hiljattain lakkautettu erityiskaupunkiluokka. Pikkukuvissa oikealla Tokion metropoli, keskellä Nagoyan ja vasemmalla Kansain. Kuten kuvat osoittavat, näillä kolmella on useita takiaiskaupunkeja samassa ryppäässä.

Miksi kaupunki sitten haluaisi ydin- tai suurkaupungin aseman? Syy on se, että mitä korkeammalle kaupunki pääsee hierarkiassa, sen enemmän se saa itsehallintoa ja päätäntävaltaa omiin asioihinsa. Normaalisti läänitaso on suuri auktoriteetti ja vallankäyttäjä: lääneillä on omat parlamentit ja niihin valitaan neljän vuoden välein vaaleilla kansanedustajat ja kuvernööri. Monet asiat, kuten julkinen koulutus, sosiaalipalvelut, jätehuolto, lupa- ja lisenssiasiat, kaupunkisuunnittelu jne. ovat normaalisti läänitason asioita, mutta suurkaupungit voivat päättää näistä itsenäisesti. Jotkut asiat on jaettu, esim. sairaanhoidossa pienet lääkäriklinikat ja (rajoitettujen) lääkkeiden jälleenmyyjät ovat kaupungin päättettävissä, mutta sairaaloita ja varsinaisia apteekkeja hallinnoi läänitaso.

Jotta kaupunki voi hakea suurkaupungin asemaa, sillä täytyy olla vähintään 500 000 asukasta. Käytännössä kuitenkin usein edellytetään monia muitakin seikkoja, kuten elinkeino- ja liike-elämän toimivuutta, kaupungin tärkeyttä alueellaan, sekä  kaupungin yleistä valmiutta ja halukkuutta ottaa suurkaupungin asema. Luokituksen muuttaminen täytyy hyväksyttää sekä läänin että kaupungin hallinnoissa. Tällä hetkellä Japanissa on seitsemän kaupunkia, joiden väkiluku ylittää puolen miljoonan vaatimuksen ja neuvottelevat statuksensa nostamisesta.

Suurkaupungin on jaettava itsensä hallinnollisiin osa-alueisiin. Osa-alueet pitävät yllä mm. väestörekisteriin liittyviä asioita, kuten muuttoilmoitukset, syntyneet, kuolleet, avioliitot, adoptiot, henkilöllisyystodistukset jne. Kotikaupungissani Sendaissa on viisi osa-aluetta.

Sendain osa-alueet. Ydinkeskusta sijaitsee Aobassa.

Sendai sijaitsee Miyagin läänissä Toohokun alueella Pohjois-Honshulla, yli kolmesataa kilometriä Tokiosta itärannikkoa myöten pohjoiseen. Muita suur- tai ydinkaupunkeja ei Miyagissa ole. Ainoat yli sadantuhannen asukkaan kunnat ovat toiseksi suurin kaupunki, 147 000 asukkaan Ishinomaki, ja kolmantena 133 000 asukkaan Oosaki. Vaikka suomalaisittain ne kuulostavat isohkoilta kaupungeilta, täällä ne ovat loppujen lopuksi maaseutupitäjiä: Ishinomakin talous perustuu kalastukselle ja osteriviljelmille, Oosakin riisipelloille.

Urbaaniterveisin,

Ulkomaan Gaijin

Luksusmuija

Kaverini Anne (nimi julkinen) pitää mielenkiintoista blogia elämästään Pariisissa. Laitoin sivupalkkiin linkin siihen. Käykää katsomassa jos Pariisi, valojen kaupunki, kiinnostaa! 😊

Kuumissa lähteissä kylpeminen

Japani on tuliperäinen maa, jonka vuoristosta löytyy sieltä täältä luonnonlähteitä, joita vulkaaninen toiminta lämmittää. Kuuma lähde eli onsen on japanilaisille yhtä tärkeää kuin suomalaisille sauna. Onsen on erottamaton osa kulttuuria. Onsen kirjoitetaan 温泉, jossa ensimmäinen merkki tarkoittaa kuumaa ja toinen lähdettä. Nimitystä  käytetään paitsi lähteestä, myös kylpylästä. Edellisillä reissuilla onsenit tulivat minullekin tutuiksi ja olen niihin aivan ihastunut. Tälläkin kerralla olen päässyt jo kahdesti onseniin, molemmilla kerroilla pomo maksoi. On se melkoinen työnantaja!

Onsen on oikeastaan matala vesiallas, jonne ei kuitenkaan mennä uimaan, vaan istuskelemaan ja ottamaan rennosti. Samalla voi vaikka jutella kaverin kanssa tai nojata päätään altaan reunaan ja laittaa silmiä kiinni. Välillä voi myös istuksia altaan reunalla ja laittaa jalat likoamaan. Onsenissa ilmapiiri on rento, hierarkkisuus hellittää ja ollaan mukavasti. Siinäkin mielessä se muistuttaa saunaa, eli ihmisistä tulee tasa-arvoisempia. Joissakin onseneissa voi myös siemailla kupposen sakea, ihan kuin meillä idea saunakaljasta. Onsenin vesi on kuumaa, usein yli 40 astetta. Ensimmäisellä kerralla sinne ei meinaa millään kyetä menemään polvia enempää, mutta kun sitkeästi vaan totuttelee niin kyllä sinne lopulta menee. Ja voi taivahan tosi minä sanon teille: kun sieltä tulee pois, on niin mukava olo että tuntuu uudelta ihmiseltä. Jokaisen pitäisi kokea tämä. Rentoutumisvaikutuksen lisäksi lämmin vulkaaninen luonnonvesi sisältää runsaasti erilaisia mineraaleja, joilla on suotuisia terveysvaikutuksia. Japanissa on valtava määrä kuumia lähteitä ja niitä käytetään mielellään. Onsenit ovat yksi syy japanilaisten pitkään elinikään.

Tyypillinen ulkoilma-onsen luonnon helmassa.

Onsenit ovat usein rakennettu luonnonlähteen viereen tai päälle. Maata on hieman muokattu sopivaan muotoon ja ladottu kiviä (joko luonnonkiviä tai hiottuja) altaaksi. Vesi tulee altaaseen kallionreiästä tai johdettuna sellaisesta. Vesi vaihtuu yksinkertaisesti joko roiskumalla hiljalleen laitojen yli tai ohjattuna poistumisväyliä. Altaita saattaa olla samassa onsenissa useita ryppäässä ja ne voivat olla vesiyhteydessä toisiinsa. Joissakin onseneissa voi olla pinnan alla penkkimäinen sileä kivi tai kaakeli, mikä tekee istumisesta hieman mukavampaa. Onseneita on monenlaisia, -muotoisia, -kokoisia ja -tyylisiä. Koska maaperä vaihtelee, eri onseneissa on erilaisia mineraaleja, joten usein kunkin onsenin mineraalityyppi mainitaan. Myös hedelmäonseneita löytyy, eli veteen on kipattu satsi hedelmiä jotka antavat aromia. Itse olin kerran altaassa, jonka pinnalla oli hienonhienoa silkkiä. Olen ollut jopa yhden hengen tynnyrissä lillumassa. Erikoisin oli varmasti sähköimpulssiallas, jossa istuttiin omassa lokerossa ja selkään tuli hierovia sähköimpulsseja! Ihmettelen vieläkin, miten sähkö voidaan kohdistaa niin tarkasti eikä asiakas kuole. Impulssin voimakkuutta ja taajuutta pystyi jopa säätämään.

Tässä onsenissa ylhäällä olevan lähteen vesi johdetaan vasemmalla kourua pitkin tai oikealla kalliopuroa pitkin altaisiin.

Hedelmäonsen. En osaa sanoa, saako tai kannattaako näitä omppuja syödä.

Onsenin määritelmä on seuraava: Periaatteessa mikä tahansa kuuma vesiallas, jonka vesi tulee luonnonlähteestä ja jonne voi mennä istuskelemaan, on onsen. Kylpylät saavat käyttää itsestään nimitystä onsen, jos vähintään yksi kylpylän altaista on luonnonlähde. Ellei, kylpylä on sentoo eli kylpytalo. Kaikkialla ei kuitenkaan usein ole mahdollisuutta luonnonlähteisiin. Niinpä varsinkin modernina aikana on kaupunkeihin perustettu sentoo-kylpylöitä, joiden vesi tulee verkostosta ja lämmitetään tavanomaisin keinoin. Toisaalta näihinkin lisätään usein mineraaleja, hedelmäsuolaa, aromeja tai muita erikoisuuksia.

Onsenissa käynti on tietty maksullista, joten harva niihin joka päivä kärsii mennä. Mutta koska se tosiaan on monille yhtä tärkeä kuin sauna suomalaisille, ratkaisu on yksinkertainen: japanilaiset menevät kotonaan kuumaan kylpyyn iltaisin. Kylpyammetta ei sentään kutsuta onseniksi. Muistan kun ensimmäisen kerran kuulin tästä ja luin, että kylpyvettä ei vaihdeta kun perheenjäsenet käyvät vuorotellen ammeessa. Ällöttävää? Ehei, tässä pitää tietää tarkka ja kivenkova sääntö: sinun on pestävä itsesi kauttaaltaan erittäin huolellisesti ennen onseniin tai kylpyammeeseen menoa! Likaisena paljuun meno on todella törkeää käytöstä muita kohtaan. Siksi onsenien lähellä on aina peseytymistilat ja yleensä talo tarjoaa shampoot ja saippuat. Panin merkille onsen-retkilläni, että mm. pomoni ja työkaverini peseytyivät heti alkajaisiksi erittäin huolellisesti ja samoin näyttivät tekevän muutkin ympärillä. Myöskään saippuajäämiä ei saanut kehoon jäädä. Altaaseen mentiin vasta perusteellisen pesun ja huuhtomisen jälkeen. Olen kyllä kuullut, että erämaista (etenkin Hokkaidolta) saattaa löytyä asumattomilta seuduilta onseneita, jotka vain ovat keskellä ei-mitään. Niissä ei siis ole suihkuja tai peseytymisvälineitä, mutta ihmisten odotetaan noudattavan etikettiä ja pesemällä itsensä esim. vesiastioiden avulla edes jotenkuten ennen kylpyyn menoa.

Sivumennen sanoen, japanilaiset arvostavat yleensäkin hygieniaa ja puhtautta hyvin korkealle. Heidän kulttuurissaan puhtaus oli tärkeää jo silloin, kun Euroopassa vielä syleksittiin kattoon. Jos kutsut japanilaisia kotiisi, muista puunata kotisi saniteettitilat kauniiksi ja mielellään kiiltäväksi. He huomaavat tämän ja arvostavat sinua sivistyneenä henkilönä. Likainen vessa on japanilaisille erittäin epämiellyttävää.

Kylpylöissä saattaa olla altaiden lisäksi, uskokaa tai älkää, sauna! Isoissa kylpylöissä on jopa useita saunoja, jotka ovat kaikki erilaisia. Joissakin saunoissa ei ole lauteita, vaan otetaan mukaan paksu pyyhe alustaksi ja mennään lämpimien kivien päälle makoilemaan. Suolasaunassa taas otettiin keskellä olevasta isosta saavista kouralliset puolikarkeaa suolaa, jota hierottiin pitkin vartaloa ja sitten istuskeltiin lämmössä. Valitettavasti suomalaiselle kaikissa niissä on eräs todella karmea vääryys: useimmissa saunoissa ei ole edes kiuasta, vaan lämpö tulee erilaisilla lämmittimillä seinistä, katosta ja lattiasta. Oli sellainenkin, jossa valui seiniä ja lauteita pitkin kuumaa vettä, lämmön tullessa siitä vedestä. Eräs sauna onnistui häpäisemään saunan sielukkuutta siten, että siellä oli 60" televisio josta tuli viihdeohjelmaa! Pahinta on kuitenkin se, että silloin kun kerrankin yhytin skandinaavisen saunan jossa oli ihan oikea kiuas, niin veden heittäminen kiukaalle oli kielletty koska se on kuulemma vaarallista!!! Suomalaisena en näitä kunnon saunoina edes pidä, vaan ne ovat mielestäni enemmänkin hikoiluhuoneita.

Tässä hikoiluhuoneessa on mustia kuumia kiviä, joiden päälle asetetaan paksu pyyhe ja mennään sen päälle makoilemaan. Yleensä näissä makuusaunoissa soi taustalla rentouttava musiikki.

Entisaikoina molemmat sukupuolet kävivät onsenissa yhdessä. Japanin modernisoituessa 1800-luvun lopulla alettiin kuitenkin erotella sukupuolet omille puolilleen. Joissain onseneissa on vuorotunnit miehille ja naisille. Myös sekaonseneita on jonkin verran, mutta näissä käytetään uimapukua. Onseneissa ollaan nimittäin yleensä hygieniasyistä alastomina, kuten Suomessa saunassa, joskin mukana saa kantaa pientä pyyhettä jos haluaa hieman olla häveliäs ja peitellä sukukalleuksiaan. Altaaseen mennessä pyyhe jätetään yleensä reunalle tai kiedotaan huiviksi päähän.

Tatuoinnit ovat perinteisesti Japanissa inhottuja ja niiden kantajat eivät ole päässeet onseniin. Syy tähän on perinteinen rikollissyndikaatti Yakuza, jonka jäsenet ovat usein raskaasti tatuoituja. Tatuointeja siis perinteisesti on pidetty rikollisen merkkinä ja sen sallineet onsenit olivat rikollisten omia. Suurin osa japanilaisista vierastaa edelleen tatuointeja. Asenteet muuttuvat hitaasti: Edelleen tänäkin päivänä 56% onseneista kieltää absoluuttisesti sisäänpääsyn jos asiakkaalla on tatuointi. 14% hyväksyvät ainoastaan sillä ehdolla, että asiakas kykenee peittämään tatuointinsa käynnin ajaksi. Vain noin 30% onseneista ovat avoimia tatuoiduillekin, ilmeisenä syynä ulkomaalaisten turistien määrän kasvu.

Päiväsaikaan onseneissa näkee eläkeläisiä ja iltaisin työläisiä. Varsinkin eläkeläiset pitävät onseneista, sillä mikäs vanhaa kroppaa hellisi ja nuorentaisi paremmin kuin lämpöinen vesi. Viikonloppuina onseneissa on paljon väkeä. Jotkut kylpylät ovat auki ympäri vuorokauden. Kuuluisin kylpyläkaupunki on Kyushulla sijaitseva Beppu, jonka alueella sattuu olemaan erityisen runsaasti kuumia lähteitä. Monilla japanilaistyylisillä majataloilla on oma onsen asiakkaita varten. Onsenterveisin,

Ulkomaan Gaijin

Harvinainen seteli

Vielä lisäys edelliseen kirjoitukseen! 19. heinäkuuta vuonna 2000 Japanissa laskettiin liikkeelle rajoitettu erä kahdentuhannen jenin seteleitä. Tarkoitus oli paitsi juhlistaa vuotta 2000, myös muistaa G8-maiden huippukokousta jonka isäntämaana Japani tuolloin oli.

Kahdentuhannen jenin seteleitä ei yleensä näe kierrossa juurikaan, mikä tekee niiden todellisesta arvosta suuremman kuin nimellisarvosta. Erityisen harvinaisia ne eivät kuitenkaan ole, sillä niitä painettiin runsaat määrät jotta mahdollisimman moni saisi nähdä kyseisen juhlavuoden setelin. Pienellä tuurilla niitä saattaa jopa saada niinkin helposti kuin pankin tiskiltä, jos menee nostamaan käteistä palvelukonttorista ja kysyy erityisesti 2000 jenin seteleitä.

Nämä kakstonniset kuitenkin väistämättä harvinaistuvat koko ajan, sillä numismaatikot keräilevät niitä ja monet ulkomaalaiset pitävät niitä muistoina. Niin myös saksalainen kaverini J, jolla näitä on kaksi kappaletta. Ystävällisesti hän toi minulle toisen jotta sain sen ikuistettua:

Etupuolella on Shurin linnan portti, Shureimon. Se sijaitsee Okinawalla, jossa G8-huippukokous järjestettiin. Linnan tiedetään olleen olemassa jo 1300-luvulta.

Taustapuolella on kohtaus näytelmästä Genji monogatari ja potretti sen kirjoittajasta, aatelisnainen Murasaki Shikibusta. Hän kirjoitti näytelmän 1000-luvun alussa. Päälle on kopioitu lyhyt ote näytelmän käsikirjoituksesta.

Terveisin,

Ulkomaan Gaijin

Käteinen ja maksaminen

Suomi on edelläkävijämaita muovirahan käytössä, etenkin sen jälkeen kun lähimaksu tuli mahdolliseksi. Itse pidän kovasti käteisellä maksamisesta ja aluksi vastustelin etenkin lähimaksua, mutta ennen pitkää huomasin laiskuuden vievän voiton. Korttia on liiankin helppo vinguttaa. Nostan kuitenkin Suomessakin eläessä aina silloin tällöin käteistä. Käteisessä on jotain konkreettisen tuntuista, ja toisaalta korttimaksuissa on silloin tällöin jotain takkuamista milloin kortin, milloin maksupäätteen kanssa. Tuntuu kivalta kun mukana on aitoa riihikuivaa ja se kelpaa kaikkialla.

Japanissa taas on aivan toinen mentaliteetti: täällä ei pidetä muovirahan käytöstä, vaan maksetaan yleensä käteisellä ainakin arkipäiväiset ostokset. Monet pienet puodit, kapakat ja pikkuravintolat eivät edes tarjoa korttimaksuvaihtoehtoa! Vaikka kaupoissa ja tavarataloissa, sekä isoimmissa ravintoloissa voisi kortillakin maksaa, suurin osa ihmisistä ei vain yksinkertaisesti halua. Korteilla maksaminen on alkanut hiljalleen yleistyä vasta aivan viime vuosina, ja ollaan vielä eeeerittäin kaukana suomalaisesta meiningistä. Japanilaiset pitävät käteisellä maksamisesta. Kortti kaivetaan vasta, kun pitäisi tehdä suht isoja ostoksia. Varsinkin halvoissa vuokra-asunnoissa jopa vuokrat saatetaan maksaa käteisellä!

Tätä seikkaa vasten on hassua, että pankkiautomaatit rajoittavat käteisnostoa vuorokaudenaikojen ja viikonpäivien mukaan: arkipäivisin päiväsaikaan nostaminen on ilmaista, mutta iltaisin ja viikonloppuisin menee palvelumaksu! Lisäksi nostaminen muusta kuin oman pankin automaatista napsauttaa tietenkin lisämaksun. Ulkomaalainen voi ainakin kansainvälisillä luottokorteilla (kuten Visa ja MasterCard) nostaa rahaa automaateista sekä paikallisen Postin konttoreista. VisaElectronin kaltaiset ei-luotolliset maksukortit ovat epävarmempia, mutta niitäkin voi yrittää.

Japanin jeni

Jeni otettiin käyttööön 1871. Jenin kansainvälinen valuuttakoodi on JPY ja tunnus ¥, paitsi Japanissa 円. Roomalaisilla aakkosilla se kirjoitetaan yen, mutta lausutaan en. Länsimaissa on usein luulo, että jeniä ei jaeta pienempiin yksiköihin (kuten euro jakaantuu sentteihin tai markka penneihin). Tämä on osittain totta: käteisellä yhden jenin kolikko on tiemmä maailman pienin varsinainen raha, eikä pennirahoja ole. Mutta yllätys yllätys, finanssimaailman rahaliikenteessä jeni tosiaan jaetaan sataan seniin tai tuhanteen riniin. Näillä ei kuitenkaan ole merkitystä tavalliselle ihmiselle. Seuraavaksi näytän pari kuvaa jeneistä. Sattui niin, että lompsassa oli kaikkia eri käteisrahoja:

10 000 jenin setelissä on Fukuzawa Yukichi, opettaja ja kirjailija, joka oli tärkeä henkilö 1800-luvulla Japanin modernisoinnissa. 5000 jenin setelissä on Ichiyō Higuchi, modernin Japanin ensimmäisiä naiskirjailijoita, jolla oli suuri vaikutus myöhempään kirjallisuuteen. 1000 jenin setelissä on tiedemies Hideyo Noguchi, joka sai kansainvälistäkin tunnustusta bakteriologian tutkimisessa.

Oikealla alhaalla on yhden jenin kolikko, joka on niin kevyt että sen voi varovasti asettaa veden pinnalle kellumaan. Sen vieressä on viiden jenin kolikko, jota pidetään onnenkolikkona johtuen siitä, että sen nimi "go en" lausutaan samoin kuin kunnioittavaa yhteyttä tarkoittava sana. Tästä syystä viiden jenin kolikoita annetaan shintolaisissa pyhäköissä kolehtiin ajatuksella, että niin saavutetaan hyvä yhteys pyhäkön jumalhenkeen. Yleinen taikausko on, että aina kun joku ostaa uuden lompakon, hänen tulisi laittaa sinne ensimmäisenä rahana viiden jenin kolikko ennen lompakon käyttöönottoa. Se on myös ainut raha, joka ei käytä länsimaisia numeroita vaan vanhaa kanji-merkkiä (näkyy alareunassa).

Maksaminen kassalla

Jos asiakas maksaa kassalla isolla setelillä niin, että vaihtorahoiksikin tulee seteleitä, tapahtuu jännä episodi. Otetaan esimerkki: asiakkaalla on ostoksia 1424 jenin edestä ja hän maksaa 10 000 jenin setelillä. Rahaa ei juuri koskaan anneta käteen, vaan se asetetaan kassan vieressä olevaan pieneen matalaan muovikaukaloon (väriltään yleensä sininen tai ruskea). Myyjä ottaa setelin kaukalosta, lausuu ääneen setelin rahasumman ja lyö sen kassakoneeseen. Sitten hän kerää ripeästi koneesta yhden viisitonnisen ja kolme tonnia, lausuen ääneen setelit. Jo tässä vaiheessa asiakas näkee ihan hyvin setelien määrän. Seuraavaksi noin sekunnissa hän tarkistaa silmämääräisesti setelit kädessään ja taittaa ne jännästi toisen käden sormiinsa kaksinkerroin. Sitten hän ojentuu tiskin ylle asiakkaan puoleen, näyttää setelinippua lähietäisyydeltä konkreettisesti ja plärää setelit pikaisesti läpi yksi kerrallaan, lausuen uudelleen setelit ääneen! Lopuksi hän ojentaa ne kaksin käsin asiakkaalle pienen kumarruksen kanssa. Tämän jälkeen hän nappaa ripeästi 576 jenin arvosta vaihtokolikoita, mutta kuluttaa niihin huomattavasti vähemmän aikaa ja vaivaa. Hän vain lausuu summan ääneen kertaalleen ja ojentaa ne asiakkaalle kuitin kera. Paljon kiitoksia, näkemiin ja tervetuloa uudelleen.
Tämä sama ruljanssi tapahtuu todellakin kaikissa paikoissa jos maksaa isolla setelillä. Vaihtoseteleiden kanssa ollaan aina supersäntillisiä ja kolikot saavat huomattavasti vähäeleisemmän kohtelun.
Olen järkeillyt, että tämän seteliepisodin takana täytyy jälleen olla japanilainen kunniakulttuuri: sen lisäksi, että ollaan rehellisiä, asiakkaalle ei saa jättää missään nimessä edes pienintäkään epäilyksen mahdollisuuttakaan etteivätkö kaikki vaihtosetelit tulisi varmasti annettua. Vaikka se ehkä vie muutamia sekunteja enemmän aikaa, silti se on tietyllä tapaa minusta hieno historiallinen jäänne ja tinkimätön japanilaisen asiakaspalvelukulttuurin osa.

Entä jos ostokset ovat pieniä ja maksetaan vain kolikoilla? Tapahtuma on selvästi vähäeleisempi mutta ripeämpi. Monien kauppojen kassakoneissa on kätevä systeemi: jos asiakas maksaa kolikoilla, myyjä kaataa ne kassakoneen kyljessä olevaan kolikkosuppiloon. Laite tunnistaa, laskee ja erottelee kolikot hetkessä, pullauttaa vaihtorahat myyjälle ja myyjä ojentaa ne ystävällisesti kuitin kera. Kiitos, näkemiin ja tervetuloa uudelleen. Harmi kun lähikaupassamme tätä suppiloa ei ole, sen katseleminen kun on aina jotenkin hypnoottista tällaiselle mekatroniikasta innostuvalle teekkarille.

Joissain pikaruokapaikoissa on viety automatisointi pitkälle. Tullessaan ovesta asiakas löytää ison automaatin, josta voi klikkailla haluamansa ruoka-annoksen lisukkeineen. Hinta kilahtaa näytölle ja asiakas laittaa rahaa automaattiin. Maatti kiittää ja sylkäisee vaihtorahojen kera ulos lappusen, jossa lukee toivottu ruoka-annos lisukkeineen. Nyt asiakas voi mennä istumaan. Tarjoilija tuo vettä tai teetä, ottaa lapun ja vie sen keittiöön. Kokki taikoo annoksen ja hetken päästä tarjoilija tuo ruuan asiakkaalle. Näissä automaattimaksamisissa on se hyvä puoli, ettei veroja tarvitse miettiä vaan ne sisältyvät hintoihin.

Entä jos asiakas on ostamassa jotain kallista ja haluaa maksaa useassa erässä? Se onnistuu kätevästi, mutta vaatii japanilaisen pankkikortin jossa on osamaksuominaisuus. Oletetaan että minulla olisi tällainen kortti ja menisin ostamaan vaikkapa hyvin kallista televisiota, sanotaan 300 000 jeniä (n. 2300  euroa) ja haluaisin maksaa sitä 50 000 jenin erissä kuukausittain. Kassalla myyjä kysyy "monessako erässä haluatte maksaa?" ja vastaan "kuudessa erässä, kiitos". Myyjä naputtaa maksutiedot ja sen jälkeen kuukausittain tililtäni lähtee 50 000 jeniä kunnes summa on kokonaan maksettu. Tämä on kätevää siksi, että asiakkaan ei tarvitse huolehtia osamaksujen maksamisista itse, eikä edes puljata nettipankkien e-laskujen kanssa. Myyjä tekee kaiken kassalla valmiiksi ja nopeasti. Osamaksuominaisuus on helppo ja suosittu, kun tehdään isoja ostoksia. Kyse ei tavallaan ole varsinaisesta luottotilistä, vaan pikemminkin viivytetystä maksamisesta.

Rahaterveisin,

Ulkomaan Gaijin