Tietoa Japanista 3: kirjoitusjärjestelmä

Kun länsimaalainen katsoo ensimmäisen kerran kirjoitettua japanin kieltä, se on ihan hepreaa. (Itseasiassa heprean kirjoitusjärjestelmä on ihan erilainen, mutta ei mennä nyt saivartelun puolelle tämän enempää.) Mitä nämä koukerot, viivat ja kaaret ovat? Miten japanin kielen kirjoitus toimii ja mistä se on peräisin?

Japanissa ei tiettävästi ollut alunperin omaa kirjoitusjärjestelmää, vaan tieto levisi perimätietona. 400-luvulla jKr. kiinalainen sivistys ja oppineisuus rantautui Japaniinkin ja mukana tuli kiinalainen kirjoitusjärjestelmä, joka perustuu kuvakirjoitusmerkkeihin. Näitä kirjoitusmerkkejä kutsutaan nimellä kanji, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "kiinalaista kirjoitusmerkkiä"

Kanji  漢字

 

Alkuperä: kiinan kieli

Kiinan kieli on kieliopillisesti yllättävän yksinkertainen: sanat eivät taivu laisinkaan. Niillä ei ole aikamuotoja eikä edes monikkoa! Koska sanat eivät taivu, tekijä ja tekemisen kohde erotetaan mm. sanajärjestyksellä ja apupartikkeleilla. Sanojen taipumattomuuden ansiosta kiinaa voi kirjoittaa helposti kuvakielenä. Kanjit eivät perustu ääntämykseen kuten latinalaiset aakkoset, vaan ne ovat kuvamerkkejä. Samaa ajatusta on mm. egyptiläisten hieroglyfeissä. Kiinalaiset kirjoitusmerkit eli kanjit ovat muokkautuneet tuhansien vuosien aikana ja monet niistä ovat käsittämättömän vanhoja.

Kanjien synty ja evoluutio. Vuosisatojen kuluessa piirrokset muuttuivat yksinkertaisimmiksi, kunnes niistä oli tullut ideaalisia kuvia, eli ideogrammeja. Kuvissa ylhäältä alas: Vuori, tuli, puu, kulta, maa, portti.

Kiinalaisia kirjoitusmerkkejä on kymmeniä tuhansia, sillä kiinalaiset pyrkivät siihen että sama kanji ei mielellään tarkoittaisi useaa eri asiaa. Lisäksi niitä voi yhdistelemällä ja tyylittelemällä luoda loputtomasti lisää, joten tarkkaa määrää ei taida kukaan tietää.

Kanjit ovat usein varsin taiteellisia ja kauniita. Tämä johtuu varsin paljolti siitä, että kanjit eivät ole kynä- vaan sivellinkirjoitusta. Siveltimen käyttötekniikat, kirjoittajien yksilöllinen käsiala ja taiteellinen vapaus, siveltimien paksuus ja laatu, eri aikakausien tyylittelyt, viivojen vetojärjestys ja -suunta, koristeviivat jne. toivat kaikki oman taiteellisen vaikutuksensa aikana, jolloin painokoneita ei ollut. Nykyään taiteellinen kirjoittaminen eli kalligrafia on sekä suosittu harrastus että monien ammattilaisten elinkeino. Monet yritykset, kuten ravintolat, tilaavat ammattilaiskalligraafikoilta töitä mainostamiseen tai koristeluun. Temppelialueiden koristeluun tarvitaan paljon kalligraafisia töitä. Yksityiset saattavat tilata nimikylttejä talojensa oviin, hautakiviin tai suvun pyhäköihin.

Klassista kiinaa. Huomatkaa, että kirjoitussuunta on ylhäältä alas.

Kanjien olemus

Nyt te siellä ihmettelette: miten tuota sekametelisoppaa voi ymmärtää ja lukea? Antakaa kun selitän. Ensimmäiseksi teidän pitää ymmärtää, että kanjit ovat esittäviä kuvia. Mutta eivät samalla tavalla kuin vaikka taidemaalaus, vaan ne ovat pikemminkin pelkistettyjä, eli ne esittävät jonkin asian ideaa. Kuvaa, joka esittää kohteensa ideaa, kutsutaan ideogrammiksi. Te näette ideogrammeja Suomessa ihan jokapäiväisessä elämässä: Vessan, hätäuloskäynnin ja virtakytkimen tunnukset ovat ideogrammeja. Liikennemerkit ja karttamerkinnät ovat ideogrammeja. Tuotelogoissa ja mainoksissa näkee ideogrammeja. Voin liikennemerkkien avulla hieman yrittää avata, miten kiinan kirjoitusmerkit toimivat.

Kun ihmisen kuva pelkistetään yksinkertaiseksi siluetiksi, saadaan Ihmisen ideogrammi. Jos halutaan korostaa, ettei ihminen ole paikallaan vaan kävelemässä, saadaan kävelevän ihmisen ideogrammi. Kun kävelevän ihmisen ideogrammin alle piirretään viisi paksua viivaa, saadaan SUOJATIETÄ tarkoittava ideogrammi. Tästä ideogrammista autoilija tunnistaa, että aha, siinä on suojatie joten pitääpä varoa ja väistää tienylittäjiä.

Sama kävelevän ihmisen ideogrammi ja samat viisi paksua viivaa, eli tiedämme jo että kyseessä on suojatietä tarkoittava ideogrammi. Punareunainen kannallaan seisova kolmio on varoituksen ideogrammi. Yhdistämällä nämä kaksi ideogrammia saamme SUOJATIEN ENNAKKOVAROITUSTA tarkoittavan ideogrammin. Tämän ideogrammin nähdessään autoilija huomaa, että jaha, mutkan takana taitaa yllättäen tulla suojatie, joten kannattanee hidastaa.

Edelleen sama kävelevän ihmisen ideogrammi. Punainen ympyrä vinolla poikkipalkilla on kieltämisen ideogrammi. Yhdessä ne muodostavat JALANKULKU KIELLETTY -ideogrammin. Tästä ideogrammista jalankulkijat ymmärtävät, ettei tähän suuntaan kannata mennä toikkaroimaan jalkaisin.

Tämä on aivan loistava esimerkki yhdistelmäideogrammista joka sisältää toisen yhdistelmäideogrammin. Etualalla on kaksi ihmisen ideogrammia. Ensimmäinen on jälleen sama kävelevän ihmisen ideogrammi. Toinen ihminen on selvästi pienikokoisempi, eli tämä on lapsen ideogrammi. Lapsi ei ole paikallaan seisova tai rauhallisesti kävelevä, vaan käsien ja jalkojen asennosta näemme että kyseeessä on juoksenteleva, ilakoiva lapsi, ts. riehakkaan lapsen ideogrammi. Riehakkaan lapsen oheen on laitettu pallon ideogrammi. Yhdessä riehakkaan lapsen ideogrammi ja pallon ideogrammi muodostavat yhdistelmän: pelaamassa tai leikkimässä olevan lapsen ideogrammin. Lisäksi taustalla ovat henkilöauton ideogrammi ja talon ideogrammi. Kaikki nämä em. yhdessä muodostavat PIHAKADUN ideogrammin. Tämän ideogrammin nähdessään autoilija osaa varautua ja ottaa huomioon pihalla leikkiviä lapsia, kävelijöitä, toisia autoja ja rakennuksia.

Pääsittekö jyvälle? Ideogrammit esittävät pelkistettynä jotain ideaa, ja uusia ideogrammeja voi luoda yhdistelemällä jo olemassaolevia uusilla tavoilla. Kiinalaiset kirjoitusmerkit toimivat samaan tapaan: heillä on parisataa erilaisia perusosia, joita yhdistelemällä (ja yhdistelmiä yhdistelemällä), lisäämällä uusia siveltimenvetoja jne. saadaan aikaan loputtomasti lisää merkkejä, joilla on uusi tarkoitus.

Hämmennyksen kanji saadaan, kun kieltä kuvaava kanji ja arvoitusta kuvaava kanji yhdistetään.

Mutta niitä on niin paljon!

Kun länsimaalainen taivastelee "miten kiinalaiset ja japanilaiset voivat tietää nämä kaikki, kun niitä on niin paljon ja monet ovat toistensa näköisiä?" Esitän vastakysymyksen: miksi suomalainen tietää liikennemerkit? Jos viidakosta tulisi alkuasukas  Suomeen pällistelemään liikennemerkkejä, hän ihmettelisi että miten ihmeessä voitte tunnistaa niitä ja muistatte noita niin hyvin??? Vastaus on, että näistä syistä:
-me olemme kasvaneet pienestä pitäen liikennemerkkien seassa ja tottuneet niihin
-meille opetetaan peruskoulussa ja autokoulussa tärkeimmät liikennemerkit
-kaikki eivät kuitenkaan jaksa opetella kaikkia, mutta suurin osa väestöstä tietää yleisimmät liikennemerkit
-erikoisia liikennemerkkejä töissään tarvitsevat (esim. liikennepoliisit, työkonekuskit) opettelevat niitä ammattikoulutuksensa aikana
-jotkut opettelevat ihan mielenkiinnon ja itsensä sivistämisen vuoksi vapaaehtoisesti erikoisiakin liikennemerkkejä

Huomaatteko? Nuo kaikki syyt ovat juuri niitä samoja syitä, miksi kiinalaiset ja japanilaiset tuntevat kirjoitusmerkkejään: He ovat pienestä asti niitä nähneet, heille opetetaan niitä koulussa, kaikki eivät toki koskaan jaksa opetella kaikkia, ammattikoulutuksessa oppii työssä tarvittavat kanjit, ja pieni osa porukasta on niitä jotka ihan muuten vain haluavat tuntea erikoisempiakin merkkejä.

Nyt olen siis kertonut teille, mitä kanjit ovat ja mikä on niiden alkuperä. Mutta miten tarina jatkuu japanin kielen osalta?

Tavumerkit

 

Ongelmia, ratkaisuja ja lisää ongelmia

Kiinalaiset kirjoitusmerkit eli kanjit tulivat siis Japaniin. Asiassa oli kuitenkin vakava pulma: huolimatta näennäisestä läheisyydestä maantieteellisesti, kiinan kieli on tyystin erilainen kuin japani (ajatelkaa esim. suomea ja venäjää)! Kiinalainen kirjoitusjärjestelmä sopi kiinan kieleen, koska sanat eivät taivu, mutta japanin kanssa tuli ongelma: japanin sanoilla on päätteitä kuten suomen kielessä. Mikä neuvoksi?

Alunperin ratkaisu oli varsin elitistinen: kanjeilla kirjoitettiin kiinaksi, ja lukijan tuli osata kääntää teksti päässään japaniksi itselleen tai kuulijoille. Tämä ratkaisu jätti kirjoitustaidon harvalukuisen kiinaa osaavan eliitin ja joidenkin kauppiaiden hyödyksi, mutta se myös tosiasiallisesti jätti japanin edelleen ei-kirjoitetuksi kieleksi.

Ratkaisu alkoi hahmottua, kun hoksattiin, että japani on tavukieltä; eli puhe on muotoa konsonantti-vokaali-konsonantti-vokaali-konsonantti-vokaali... (Tästähän on väännetty vanhat vitsit, eli rallikuski Hajosiko Takakumi, liikennepoliisi Sakotapa Jotakuta, ja nyrkkeilijä Jokohama Humahuta.) Oppineet alkoivat käyttää kanjeja aivan toisella tavalla kuin ennen: nyt kutakin tavuäännettä merkitsemään otettiin sellainen kanji, joka lausuttiin samalla tavalla kuin ko. tavuäänne. Homma alkoi toimia ja syntyi man'yōgana-järjestelmä, jossa japanin tavuja merkitsemään otettiin kiinasta äännearvoltaan suunnilleen vastaavia kanjeja, tarkoittivatpa ne kiinassa mitä hyvänsä. Näitä kanjeja ei käytetty enää ideogrammeina, vaan fonogrammeina. Siinä missä ideogrammmi kuvastaa kokonaista asiaa, fonogrammi kuvastaa ääntämystä. Mm. latinalaiset aakkoset ovat fonogrammeja.

Tässä oli kuitenkin omat hankaluutensa. Ensinnäkin järjestelmää ei missään standardoitu, vaan oikeastaan kukin kirjoittaja valikoi käyttämänsä kanjit mielivaltaisesti. Toiseksi kieliopillisista syistä systeemi oli perin vajavainen, sillä japanin kielioppi on toisenlaista ja paljon monimutkaisempaa kuin kiinan. Kolmanneksi osa kirjoittajista käytti edelleen kiinaa. Neljänneksi sanavartalot kirjoitettiin yhä idiogrammina, vaikka sijapäätteet fonogrammeina. Lukeminen oli usein hankalaa, kun lukija joutui pähkäilemään, mikä kanji tarkoittaa asiaa ja mikä on sen sijapäätteenä.

Kaikkein pahin ja kauaskantoisin hankaluus oli se, että puhutun kielen muokkaantumista oli mahdotonta hallita ja mikään ei estänyt puhujia omaksumasta lainasanoja kiinasta. Kiinan taidoillaan koreileva eliitti (kuten aikanaan ruotsinkieli Suomessa, ranskankieli Englannissa, kreikankieli Roomassa jne...) ja rahanahneet kauppiaat omaksuivat lainasanoja kiinasta ja nuo lainasanat levisivät muuallekin väestöön. Kiinan kielen sanat tunkeutuivat puheeseen, kieliopin pysyessä japanilaisena, mikä johti katastrofiin. Japanin kielessä ei ole sävelkorkeuksia kuten kiinassa. Eri puolille Japanin rannikkoa kulkeutui erilaisia lainasanoja samasta asiasta. Kiinan eri alueilla oli omia murteita ja puheenparsia.
Tämä kielellinen kaaos oli varsinainen Baabelin torni, jossa yhtenäisen kirjoitusjärjestelmän luominen mielivaltaisilla kanjeilla ei ollut varsinaisesti maailman selkeintä puuhaa. Mikael Agricola, jos luet tätä, totean vain että pääsit lopulta varsin vähällä.

Kotimaiset tavumerkit syntyvät

Lopulta alettiin miettiä omien tavumerkkien luomista. Valittiin kasa erilaisia man'yōgana-järjestelmän kanjeja, joiden pohjalta yksinkertaistettiin kahdet kokonaan uudet, ennennäkemättömät tavumerkit jotka saivat nimet hiragana ja katakana. Hiraganasta tuli etenkin naisten suosikki, sillä naiset eivät tuohon aikaan voineet kouluttautua yhtä korkealle kuin miehet, joten heillä ei ollut mahdollisuutta oppia kanjeja. Tämän uskotaan vaikuttaneen suuresti japanilaiseen kirjallisuuteen, jossa on ollut jo varhain poikkeuksellisen paljon kuuluisia naiskirjailijoita. Viralliset dokumentit kirjoitettiin katakanalla ja varsin paljon edelleen kiinaksi. Aluksi uudet tavumerkit kohtasivat vastustusta, kun eliitti suosi yhä kiinan käyttöä. Ylivoimaisen helppoutensa ansiosta niiden kätevyys kuitenkin huomattiin ja ne juurtuivat nopeasti Japaniin. Tavumerkit ovat tulleet laajaan käyttöön 800-luvulla, mutta on epäilty niiden keksityn jo 600-luvulla.

Tavumerkit ovat fonogrammeja, eli siis perustuvat äänteisiin aivan kuten meidän latinalaiset aakkosemmekin. Jokaiselle puhutulle konsonantti-vokaali-yhdistelmälle on oma äänteitä vastaava tavu, joita on japanin kielessä 40 kpl. Näiden lisäksi yksinäisille vokaaleille (a,e,i,o,u) on omansa. Kaupan päälle ainoa joukosta poikkeava on n, joka voi olla oma tavunsa kuten sanassa gohan (riisi): go-ha-n. 46 tavumerkin opettelu ei mielestäni ole mitenkään ylivoimaisen paljon verrattuna 28 aakkoseen. Asialle omistautunut opettelee ne suht helposti.

Japanin kielessä on kuitenkin kahdet tavumerkit samoille äänteille, mikä nostaa opeteltavien merkkien määrän kaksinkertaiseksi. Miettikääpä, että suomen kielessä olisi latinalaisten aakkosten ohella jotkin toisetkin, aivan eri näköiset aakkoset! Ja että nekin olisi opeteltava! Japanin ohella ainoa toinen tietämäni kieli jossa tämä tilanne todella on, on serbokroaatti, jota puhutaan entisen Jugoslavian alueella ja jota kirjoitetaan sekä latinalaisilla että kyrillisillä aakkosilla. Tietääkseni Serbia on ainoa valtio Japanin ohella, jossa on virallisesti käytössä kaksi eri aakkostoa. Kiinan kielestä tosin on latinisoitu versio pinyin, mutten tiedä onko pinyinillä virallista asemaa Kiinan valtiossa.

Hiragana-tavumerkit. Huomatkaa, että välistä ikään kuin puuttuu tavuja: jostain syystä sellaisia tavuja kuin yi, ye, wi, wu ja we ei ole japanin kielessä. T-rivillä olevat chi ja tsu poikkeavat hieman ääntämykseltään, samoin kuin H-rivin fu.

Katakana-tavumerkit. Huomatkaa paljon hiraganoja tönkömmät, kolkommat ja suoraviivaisemmat muodot. Ei ihme, että kauniita ja kurvikkaita hiraganoja käyttivät naiset ja kirjailijat, kun taas kolkkoja katakanoja virkamiehet puisevissa hallintopapereissaan.

Noh, vähän tahdonvoimaa peliin ja saa huomata, ettei 92 tavumerkin opettelu ole ylivoimainen este. Mutta seuraavaksi tullaankin siihen, missä länsimaalainen alkaa vikistä. Japanilaiset nimittäin eivät koskaan luopuneet kanjeista!

Periaatteessa koko japanin kielen voisi kirjoittaa pelkästään tavumerkeillä. Paino sanalla voisi. Käytännössä näin kuitenkin toimitaan vain pienille lapsille tarkoitetuissa kirjoissa ja sarjakuvissa. Isompien ihmisten kirjallisuus onkin sitten aivan toinen maailma. Seuraavaksi kerron, miten japania kirjoitetaan tänä päivänä.

Standardisoitu japanin kirjoitusjärjestelmä

Seuraavan tuhannen vuoden aikana japanin kielen kirjoitusjärjestelmä alkoi löytää muotonsa ja standardisoitui. Etenkin 1800-luvulla modernisoitumishuumassa haluttiin asia viimeistellä ja näin päästiin nykyaikaiseen valtakunnalliseen järjestelmään, jota opetusministeriö valvoo.

Kiinassa kanjeja on kymmeniä tuhansia, mutta japanilaisille tämä oli liikaa ja he lopulta määrittelivät, että japanin kielessä on virallisesti noin 2000 yleisintä kanjia. Mutta ei se todellisuudessa siihen jää: näistäkin voi muodostaa yhdyssanoja, jolloin saadaan lähes loputtomasti uusia merkityksiä. Sitäpaitsi kukaan ei toki kiellä käyttämästä muitakin kiinasta peräisin olevia kirjoitusmerkkejä. Niitä voi joskus nähdä esim. mainoksissa tai erikoisilla kulttuurin ja tieteen aloilla.
Yhdeksänvuotisen peruskoulun aikana opetetaan tuhat yleisintä kanjia, joiden avulla sanomalehden luku ja tavallinen elämä onnistuu jo hyvin. Lukiossa opetetaan toiset tuhat, mutta näitä eivät läheskään kaikki viitsi enää opetella kunnolla. Kaikki sanat kun voi joka tapauksessa halutessaan kirjoittaa tavumerkeillä, vaikkei kanjeja muistaisikaan. Sitäpaitsi monille taipumattomille sanoille, kuten tervehdys- ja huudahdussanoille (päivää, anteeksi, moikka, hyvää yötä) ei ole kanjia, vaan ne kirjoitetaan kokonaan hiraganoilla.

Kanjeilla, hiraganoilla ja katakanoilla on eri tehtävät. Kanjeilla kirjoitetaan sanan perusvartalo. Hiraganoilla kirjoitetaan yleensä sijapäätteet ja partikkelit. Katakanoilla kirjoitetaan lainasanoja (nykyään yleensä englannista otettuja), mutta niillä voidaan myös korostaa erikoista sanaa tai puhetta.

Se taannoinen kiinalaisten lainasanojen vyöry jätti lähtemättömän jälkensä japanin kieleen: useimmilla kanjeilla on (ainakin) kaksi lausumistapaa, joista toinen on alkuperäinen japanilainen ja toinen kiinalaisperäinen. Esim. numero kolme voidaan lausua japanilaisittain mitsu tai kiinalaisittain san. Kiinalaiset lainasanat ovat ainoita, joille sallitaan kanjien käyttö katakanan sijaan, koska ne ovat jo niin vanhoja ja japaninkieleen juurtuneita. Kirjallisuudessa kuitenkin kuulemani mukaan tunnetaan eräs muoto, jossa kirja on kirjoitettu pelkästään puhtailla japanilaisilla sanoilla.

Miten järjestelmä toimii?

Miten kanji ja hiragana toimivat keskenään? Kyllä se onnistuu joidenkin sanojen osalta suomen kielessäkin. Katsokaapa, otan tornin kuvan ja kokeilen lisätä muutamia suomen sijapäätteitä:

♖ssa     =tornissa
♖sta     =tornista
♖in       =torniin
♖a        =tornia
♖t         =tornit

Ihan hyvin toimii! Juuri näin toimii japanilaisten kirjoituskin: kanjeilla tehdään sanojen perusvartalot ja hiraganoilla päätteet ja partikkelit. Entä yhdyssanat? Helppoa kuin mikä:

⏱♖       =kellotorni

Kanjit myös säästävät tilaa tekstistä, kun pitkän sanan sijasta voi tehdä kivan pikku kuvan.

Japanilaisella tavutuksella voisi joitain suomen kielen sanoja kirjoittaa, kuten rantasauna (ra-n-ta-sa-u-na) tai sademittari (sa-de-mi-ッta-ri) tai mattopuukko (ma-ッto-pu-u-ッko). Tuo hassu hymynaaman näköinen merkki on kahdennusmerkki sokuon, joka kertoo että seuraavan tavun konsonantti pitää ääntää pitkänä.

Okei, tässä kohtaa on myönnettävä että todellisuudessa suomen kielessä usein sanojen vartalokin taipuu, kuten vesi - veteen - vettä - vedessä - vedestä. Tämän takia suomen kieli ei ole kelvollinen kanjeilla kirjoitettavaksi. Emmekä voisi käyttää katakanoja järkevästi, sillä meillä on hirveästi sanoja joissa on kaksi eri konsonanttia peräkkäin, kuten maksa, kulta, rälssi, okra, trasseli. (Ja tämä on juuri se syy, miksi monet lainasanat kuulostavat japaniksi ihan kamalilta. Japanilaisille on yleensä vaikea ääntää konsonanttiklustereita, joten he nakkelevat ylimääräisiä vokaaleja sinne väliin: makusa, kulota, rälissi, okura, turasseli. Ja suomi on vielä parhaasta päästä...kuvitelkaa mitä puolan kaltaiselle konsonanttikielelle tapahtuu.)

Esimerkkilause

Minä juon vihreää teetä.

私は緑茶を飲む

Koska japanilaiset eivät harrasta välilyöntejä, autan teitä hieman:

私は             緑茶を           飲む

Watashi-ha    ryokucha-wo     no-mu

-Ensimmäisenä on minää tarkoittava kanji watashi. Sen perään kytkeytyy hiragana ha, joka osoittaa että sitä edeltävä sana on tekijä eli subjekti tässä lauseessa.
-Seuraavaksi tulevat vihreää tarkoittava kanji ryoku ja teetä tarkoittava kanji cha. Niiden perään kytkeytyy hiragana wo, joka osoittaa että sitä edeltävä (yhdys)sana on tekemisen kohteena eli objektina tässä lauseessa.
-Viimeisenä tulee juomista tarkoittava kanji no. Sen perään kytkeytyy hiragana mu, joka osoittaa aikamuotoa ja kohteliaisuustasoa.

(Sivuhuomautus: Vaikka japanin tavumerkit luetaan yleensä juuri kuten ne kirjoitetaan, päätteinä ja partikkeleissa niiden ääntäminen saattaa muuttua: Esimerkkilauseessamme ha pitää lausua wa, ja wo pitää lausua o.)

Kuten näette, japanin kielessä sanajärjestys on eri kuin suomessa. Hyvin toimiva nyrkkisääntö on, että verbi tulee aina lauseen loppuun! Järjestys on yleensä muotoa subjekti-objekti-verbi (minä vihreää teetä juon), mutta itseasiassa järjestyksellä ei ole suurta merkitystä kunhan verbi on aina lopussa. Päätteet ja partikkelit osoittavat tekijän ja kohteen riippumatta niiden järjestyksestä. Voit siis sanoa yhtä hyvin "minä teetä juon" tai "teetä minä juon", joskin ensimmäinen muoto on yleisempi.

 

Oma kokemukseni

Muistan kun ensimmäisiä kertoja katselin vähän aikaa japanilaisen manga-sarjakuvan tekstiä, huomasin pikkuhiljaa kaksi seikkaa: yhtäältä vaikean näköisiä, todella monella viivalla vedettyjä yksityiskohtaisia merkkejä. Mutta toisaalta niiden seassa ja välissä näkyi koko ajan usein toistuvia, vain parilla-kolmella viivalla vedettyjä, paljon selkeämpiä merkkejä. Nämä selkeät merkit alkoivat jäädä hiljalleen mieleen ja sitten uteliaisuuteni voitti: kaivoin netistä tietoa ja löysin hiragana-tavumerkit.

En varsinaisesti opetellut niitä, koska en vielä tuolloin ajatellut että haluaisin opetella japanin kieltä. Niitä alkoi kuitenkin hiljalleen toiston vuoksi jäädä päähän yksi kerrallaan.

Viime reissulla päätin ottaa itseäni niskasta ja opettelin loput hiraganat parissa päivässä. Jostain syystä pidin niistä kovasti. Sen sijaan katakanojen kanssa huomasin, että asenteeni oli täysin toinen. Ne tuntuivat sieluttomilta ja kolhoilta. Opettelin niitä hieman nihkeästi. Loppujen lopuksi sain vasta tämänkertaisella reissulla itseni ne opettelemaan, ja muutama unohtuu vieläkin.

Kanjit ovatkin sitten vaikeampi pala. Oikeastaan ne ovat mielestäni kauniita ja pidän niistä, mutta jokainen pitää opetella ulkoa erikseen ja siihen menee aikaa, etenkin jos opettelee myös niiden ääntämisen.

En ole käynyt mitään kursseja, vaan olen itseopetellut kaikki hiraganat ja katakanat. Natiivit kaverini ovat kehuneet, että osaan ääntää ne hyvin. Tunnistan jo muutamia kymmeniä yleisiä kanjeja sen verran, että tiedän mitä ne tarkoittavat tai esittävät, joskaan en tiedä kaikista miten ne pitäisi ääntää.

Aikuiselle tämä on elämys: opetella toisen kerran elämässään lukemaan!

Minulta ovat jotkut suomalaiset kysyneet, että aikovatko japanilaiset jossain vaiheessa luopua vanhoista merkeistään ja käyttää latinalaisia aakkosia. Vastaus on yllättävä: Japanilaiset eivät luovu kirjoitusjärjestelmästään, vaan ovat hymyssä suin ottaneet latinalaiset aakkoset rinnakkaiskäyttöön omiensa lisäksi! He kutsuvat aakkosia nimellä romaji. (Vrt. kanji = kiinalainen kirjoitusmerkki, romaji = roomalainen kirjoitusmerkki.) Tämä näkyy usein esim. populaarikulttuurissa ja kaupallisessa toiminnassa, kun romajeilla haetaan eksotiikkaa, erikoisuutta, erottuvuutta tai kansainvälisyyttä. Toisinaan romajeja käytetään kätevyytensä tai jonkin kansainvälisen käytännön mukaan, esim. vastausvaihtoehtojen tunnuksina tai rintaliivien kuppikoossa.

Pelihalli Taito Station on kirjoitettu romajeilla, koska se on olevinaan niin erikoista ja jännää. Virallisiin dokumentteihin pelihallin omistajan on kuitenkin kirjoitettava nimi katakanoilla.

Käytännön elämässä kuitenkaan romajit eivät näyttele erityistä roolia. Kaikki viralliset dokumentit, tuoteselostukset, opetus, neuvonta ja ruokalistat tehdään japanilaisella kirjoituksella. Sitä jopa edellytetään.

Joskus tosin se saattaa ulkomaalaisesta tuntua vähän kohtuuttomalle. Koin tämän itse, kun yritin tehdä kanta-asiakaskorttia paikalliseen tavarataloon. Minun piti täyttää lanketti, mutta sitä ei saanut täyttää roomalaisilla aakkosilla! Vierasperäiset nimet olisi pitänyt kirjoittaa katakana-tavumerkeillä ja osoite olisi pitänyt taiteilla kanjeilla. Nimeni olisin vielä katakanalla osannutkin, mutta osoitteen tekoa kanjeilla en mitenkään. Onneksi mukana oli natiivi kaveri, joka auttoi. Kiitokset E:lle!

Valitettavasti nyt on menossa toinen lainasanoillaraiskausaalto: kökköenglanti lainasanoineen on tunkeutunut tännekin. Populaarikulttuurissa on aivan käsittämätön määrä tuoreita lainasanoja, jotka kuulostavat aivan tajuttoman hirveältä väännettynä japanilaiseen muotoon. Lisäksi niitä ei kirjoiteta latinalaisilla aakkosilla, vaan katakana-tavumerkeillä, mikä vääristää ne lopullisesti rikki. Välillä tuntuu, että katakana-englanti tunkeutuu kaikkialle. Juuri pari päivää sitten havaitsin paikallisen kaupan esimiehen rintakyltissä katakanalla sanan RIIDA. Kyllä, se on japanilaistettu muoto englannin LEADER-sanasta. (Japanissa L äännetään R:nä ja englannin ER-päätteiset sanat A:na.) Ainakin yksi natiivi on jopa sanonut, että hän ei käsitä tätä lainasanojen tulvaa. Kuulemma 1900-luvun alkupuolella pyrittiin tietoisesti kehittämään omia sanoja uusille ilmiöille sen sijaan että ne olisi lainattu suoraan.

Onko ihmisten mielikuvitus lakannut olemasta? Olisiko todella ihan kohtuuton vaatimus keksiä näinkin yleisille sanoille omakieliset vastineet? Tai voisiko lainasanoja ottaa edes vaihteeksi jostain muualtakin kuin aina siitä iänikuisesta englannista?  No, ovathan he sentään ottaneet suomen kielestä saunan.

Tällainen oli tietopläjäys siitä, mistä Japanin omalaatuinen ja jännittävä kirjoitusjärjestelmä on tullut, ja miten se toimii. Aihehan on perin laaja, joten tarkempiin yksityiskohtiin en mene, mutta yleisesti asia on kuten olen sen esittänyt. Lukijoissa saattaa olla sellaisia, jotka ovat aiheeseen perehtyneempiä, joten toivon teiltä tarkennusta niiltä osin kun olen puhunut silkkaa huttua.

Kanjiterveisin,

Ulkomaan Gaijin eli 外国人外人