Matka Hokkaidoon, osa 1: maaseutua ja laventelijäätelöä

Sekä minä että K olimme molemmat haaveilleet Hokkaidoon tutustumisesta, mutta kumpikaan ei ollut vielä päässyt käymään tuolla Japanin pohjoissaarella. Hokkaidosta tiesimme, että siellä on kaunista luontoa ja maaseutua, mutta myös sen pääkaupunki Sapporo oli näkemisen arvoinen suurkaupunki. Lisäksi K ei ollut vuosiin nähnyt kaveriaan Riisinviljelijää (K käytti tätä nimitystä), johon hän oli tutustunut Sendaissa aikoinaan. Riisinviljelijä on suunnilleen saman ikäinen kuin minä ja K, ja hän asuu vanhempiensa talossa Hokkaidon maaseudulla. Heidän suvullaan on iso riisitila ja muitakin pienempiä viljelyksiä.

Viime viikonloppuna oli tilaisuus. Päätimme ottaa töistä perjantain ja maanantain vapaaksi. Lennot varattiin paikalliselta Peach-halpalentoyhtiöltä. Suunnitelma oli seuraava: Lento lähtisi perjantaina klo 14:45, menisimme junalla ja bussilla suoraan Riisinviljelijän luokse ja olisimme hänellä kaksi yötä. Tutustuisimme maaseutuun hänen opastuksellaan. Sunnuntaina lähtisimme Sapporoon, josta varasimme hotellin su-ti väliseksi ajaksi. Paluulento Sendaihin olisi tiistaina klo 12. Mahtavaa!

Halpa lento ja mälsä junamatka

Odotettu perjantai koitti ja lähdimme Sendain rautatieasemalta lähijunalla kolkuttelemaan kohti lentoasemaa. Lähtöselvitys sujui kätevästi automaatista. Turvatarkastus meni rutiinilla. Odotusaulassa söimme välipalaa ja ostimme Riisinviljelijälle tuliaisiksi makeaa vihreistä pavuista tehtyä tahnaa, joka on erityisesti Sendain alueen erikoisuus. Suomalaisina tuliaisina meillä oli pieni Muumi-käsipyyhe ja Fazerin suklaata. Riisinviljelijä näet on käynyt Suomessa ja pitää suomalaisista jutuista.

Lennosta ei sinänsä ole erityistä sanottavaa. Mainostan kuitenkin vähän Peachia, koska se on todella edullinen. Lisäksi heillä oli sesonkitarjous, jossa paluulento oli entistäkin halvempi. Yhteensä kaksi aikuista meno-paluu maksoi 22800 jeniä, eli noin 175 euroa. Ei paha!

Yläilmoista näkee, että suurin osa alavasta maastosta on käytetty pelloiksi. 127 miljoonan ihmisen saarivaltiossa kaikki liikenevä tasainen maa-ala on joko rakennettu tai viljelty.

Laskeuduimme Uuden-Chitosen lentokentälle, joka sijaitsee 40 minuutin junamatkan päässä Sapporosta kaakkoon. Näin ikkunasta lähtemässä olevia busseja, ja ehdotin että menisimmekö jollain niistä, kun tuossa niitä nyt kerran on saatavilla. K halusi kuitenkin mennä junalla, kun se on kuulemma "helpompaa ja suoraviivaisempaa". Myönsin, että onhan siinä perää ja lähdimme lentokentän kellarissa sijaitsevalle rautatielaiturille.

Valitettavasti helppous ja suoraviivaisuus jäivätkin siihen. Tästä alkoi reissun vaikein ja kamalin osuus. Laiturilla kuulutettiin koko ajan aivan liian kovaäänisiä kuulutuksia ja niihin meinasi mennä hermot. Näyttötauluissa vilisi punaisia kanji-merkkejä vauhdilla. Olimme aivan hukassa; edes K ei meinannut saada mitään selkoa tilanteesta. 10 min odottelun jälkeen pääsimme kuitenkin junaan, joka oli aivan tukossa ihmisistä. Istumapaikasta ei ollut toivoakaan; seisoimme melkein kuin sillit suolassa. Kaiken kukkuraksi juna ei lähtenytkään heti, vaan jouduimme seisoskelemaan vielä vartin täpötäydessä junassa. Tässä vaiheessa nälkä, kuumuus ja tilanahtaus alkoi syödä hermojani. Valitin, että miten ihmeessä junayhtiö ei laita enempää vaunuja vaikka heillä on matkustajamääristä tarkkaa tietoa kymmenien vuosien ajalta? Ei homma näin toimi.

Lopulta juna nytkähti liikkeelle. Onneksi minulla kävi sentään tuuri, kun jollain välipysäkillä vieressäni penkillä istunut nainen jäi pois ja K kehotti minua nappaamaan istumapaikan samantien. Ulkona oli jo pimeää. Pelasimme kännykälläni ajankuluksi. Huomasimme pian, että jokin oli pielessä. Vilkaisin kelloa; matkan piti olla n. 40 min, mutta lähdöstä oli kulunut jo selvästi enemmän. Sinänsä on normaalia, että lähijunat pysähtyvät kaikille maitolaitureillekin, mutta tämä juna välillä myös pysähteli radan varteen epämääräisesti ja välillä kulki todella hiljaista vauhtia. Aika vain kului. Ihmiset junassa olivat levottomia ja ärtyneitä. Jopa yleensä rauhallinen K totesi, että paluumatka tehdään kyllä bussilla koska tämä junareissu on ihan täyttä...p.

Vihdoin viimein pääsimme vaihtopysäkille. Junamme oli myöhässä lähes tunnin! No, emme jääneet sitä miettimään, koska meidän piti etsiä linja-auto, jolla pääsisimme Riisinviljelijän maatilan lähistölle. Pyörimme hetken hieman epämääräisen ja huonosti viitoitetun linja-autoaseman ympäristössä, mutta onneksi pian hoksasimme oikean laiturin ja pääsimme kyytiin. Linja-automatka meni mukavasti. Tunnin ja kymmenen minuutin jälkeen jäimme pois maantienvarren pysäkillä, keskellä ei-mitään. Riisinviljelijä oli siinä meitä vastassa ja paiskasimme kättä. Vihdoin raskas reissu oli ohi.

Maatilan herkkuruokia

Kiipesimme Riisinviljelijän autoon ja ajoimme ensin kauppaan, josta ostimme juotavaa. Jatkoimme ajamista vähän matkaa, kunnes käännyimme suuren kaksikerroksisen omakotitalon pihaan. Talo oli paljon suurempi kuin se, jossa olin yöpynyt Akitan-matkallani. Astelimme sisään ja meitä tervehtivät Riisinviljelijän vanhemmat, perin herttainen maalaispariskunta. Veimme tavaramme meille osoitettuun huoneeseen, jossa pedatut futon-vuoteet odottivat valmiina lattialla. Tämän jälkeen ojensimme tuliaiset ja saimme heti istua pöytään, johon perheenemäntä oli asettelemassa ruokaa.

Riisinviljelijä suositteli minulle guarana-limsaa, jota on todella vaikea löytää mistään muualta kuin Hokkaidolta. Väriltään se näyttää kokikselta, mutta on ihan oman makuistaan. Hyvää!

Talo, autotalli, kasvihuone. Talon toisella puolella oli lisää kasvihuoneita.

Saimme nukkua tilavassa huoneessa paksuilla futoneilla. Nurkassa näkyy hierontatuoli, jota kokeilimme sunnuntaina ennen lähtöä.

K oli jo hyvissä ajoin edeltäkäsin maininnut Riisinviljelijälle, että haluaisimme syödä hokkaidolaisia ruokia. Pöydässä meitä odotti aivan ihana näky: friteerattua kanaa, lohkoperunoita, tuoreita oman maatilan vihanneksia, ja toivomani kaisendon, jossa oli riisipeti ja sen päällä pieneksi pilkottua tuoretta merenelävää. Kaisendoniin kuuluu, että merellistä herkkua pitää olla useaa sorttia, joten tässäkin oli riisin ohella kolmea eri kalaa, katkarapua ja merisiiltä. Kyllä, merisiili on syötävää. En osaa kuvailla sen makua, sillä se ei muistuta mitään minulle ennestään tuttua, mutta ihanan merellinen ja raikas se ehdottomasti on. Sitä on maistettava itse, suosittelen ehdottomasti. Etenkin merisiilen mäti on Japanissa suurta herkkua ja maksaa satoja euroja kilolta.

Illallinen näytti ja maistui mahtavalta. Kaisendonissa näkyvät kellertävät palat ovat merisiiltä.

Hokkaidolaiset talot ovat lämpimiä ja ne ovat paremmin eristettyjä kuin muualla Japanissa. Kylmän talven kanssa ei pelleillä. Niinpä mekin nukuimme K:n kanssa aivan rauhassa omassa huoneessamme, enkä tarvinnut edes villasukkia.

Aamulla pääsimme japanilaistyyliseen aamiaispöytään. Kuuman misokeiton ja riisin lisukkeina tarjolla oli kypsennettyä kalaa, nakkeja, tamagoyaki-munakasta, jälleen oman tilan salaattia, tomaattia ja retiisiä. Lisäksi oli vielä jugurttia ja itsetehtyä marjahilloa.

Voiko näin hyvää aamiaista ollakaan.

Tuhdin aamuruuan jälkeen talon isäntä esitteli meille maatilan kasvihuoneita. Oli kiva päästä syömisen jälkeen näkemään, mistä kasvikset olivat lautaselle tulleet.

Kasvihuoneet ovat suuria. Syksyn sadosta suurin osa on jo kerätty, sillä talvi on tulossa.

Astiassa näkyy papuja. Keskellä pavunpalkoja ja oikealla tomaatteja. Tomaatit myydään raakana ja kypsytetään kaupan varastoissa, koska kypsä tomaatti ei kestä kuljetusta. Punaiseksi ehtineet tomaatit syödään itse ja saimme maistaa niitä. En ole eläissäni syönyt makeampaa ja herkullisempaa tomaattia.

Daikon eli jättiretikka on aikuisen miehen käsivartta paksumpi ja pitempi!

Kasvihuoneen ulkopuolellakin on vihannesmaata.

Maisemasta tulee Pohjanmaan lakeudet mieleen.

Tästä kasvihuoneesta oli kerätty pressu pois. Sieltä löytyi kaalia ja sipuleita.

Vähiin käyvä auringonvalo koettaa vielä kypsyttää kaalia.

Monilla muillakin on kasvihuoneita. Niitä näkee maaseutukylissä paljon.

Riisisäkkejä varastossa.

Kaikki työkoneet ja traktorit ovat pienempikokoisia kuin Suomessa.

 

Päivä Hokkaidon kauneudessa

Sitten oli lauantaiksi suunnitellun maaseutumatkailun aika. Minä, K ja Riisinviljelijä hyppäsimme autoon ja lähdimme ajelemaan pitkin Hokkaidoa. Näkymät olivat aivan ihastuttavia. Paljon kauniita vuoria ja laaksoja. Monta kertaa ajattelin, että tämä on kuin sadusta. Näin omin silmin sitä, mitä aikaisemmin olin päässyt ihailemaan vain television välityksellä.

Ensimmäinen etappi: Sininen Lampi. Kyseisessä lammessa ilmeisesti tuliperäinen toiminta aiheuttaa sen, että veteen erittyy maaperästä alumiinia ja rikkiä. Alumiini värjää veden siniseksi ja rikki värjää pohjakivet valkoisiksi, jolloin lammen väri näyttää kauniin turkoosinsiniseltä. Pystyyn kuolleet kelopuut antavat oman lisäyksensä ainutlaatuiseen näkymään. Lammen olemassaolo on oikeastaan onnekas sattuma; se on syntynyt suunnittelemattomasti sekä luonnon että ihmisen toiminnan seurauksena. Meillä oli onnea ettei satanut, sillä sadepäivinä ylimääräinen vesi valitettavasti häivyttää alumiinin tuoman värivaikutuksen, jolloin lammen tenho katoaa. Lampi laskee viereiseen koskeen, joka sekin on upea. Paikka on turistinähtävyys; K kertoi kuulleensa korean ja kiinan kieliä. Tarkempaa tietoa Sinisestä Lammesta ja sen synnystä tässä linkissä.

Lammen vesi valuu hiljalleen reunakivien välistä viereiseen matalaan koskeen.

Myös koski itse on karun kaunis.

Toinen etappi: laventelikauppa. Kyseinen alue tunnetaan laventelin viljelystä ja turisteja varten löytyy kokonainen iso puoti täynnä erilaisia laventelituotteita. Ostimme tuliaisia ja maistoimme laventelijäätelöä.

Peurannahkoja myynnissä.

Laventelipehmistä ei taida muualta maailmasta löytää. En olisi uskonut syöväni jonain päivänä violetin väristä jäätelöä!

Jos näitä tauluja on uskominen, niin Hokkaidoon kannattaa tulla kesällä. Kukkapeltojen täytyy olla uskomaton näky.

Hevosshampoota. Epäselväksi jäi, onko se tarkoitettu hevosille vai ihmisille.

Kolmas etappi: curryravintola. Hokkaidon yksi tunnettuja ruokalajeja on currykeitto, josta en muista muualla Japanissa kuulleenikaan. Ravintola on todella suosittu, sillä meidän piti jonottaa sisään. Päästyämme pöytään tilasimme currykeittoa kanalla. Soppa näytti herkulliselta ja maku oli ihana. Yllätykseni oli suuri, kun lusikkani töksähti johonkin isoon könkäleeseen: sopassa oli kokonainen kanan reisikoipi! Eipä yllätys makua haitannut. Lisäksi kana oli niin kypsää, että lihaa pystyi erottelemaan luista ihan vain lusikalla.

Tarjoilija kutsuttiin heläyttämällä tätä kellopeliä.

Vessan vieressä oli isoin näkemäni posliiniruukku. Kitara on siinä luultavasti tuomassa vertailukohdetta jättikokoiselle ruukulle.

Maustettu riisi ja kanacurrykeitto veivät ihan kielen mennessään.

Ravintolan ulkopuolella seisoi vanha höyryveturi.

Neljäs etappi: kylpylä. Kuten aiemmin olen maininnut, kylpylät eli onsenit luokitellaan Japanissa sen mukaan, millaisia mineraaleja niiden vedessä esiintyy: rautaa, rikkiä, alkaliinia, vetyä...jne. Tämä oli rikkionsen, joten sain kokea ensi kertaa rikkivedessä kylpemistä. (Okei, eräällä kaverillani on Suomessa mökki jonka veteen erittyy maaperästä rikkiä, joten ilmiö oli sinänsä tuttu. Tässä onsenissa tosin haju oli huomattavasti miedompi.) Onsenissa oli aivan ihana ulkoilma-allas, joita rakastan sydämeni pohjasta. Kun istuu luonnonkivillä, tulivuoren lämmittämässä vedessä, katselee kaunista maisemaa, antaa tihkusateen ropista päähän ja nauttii luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta, saa kokea maanpäällistä paratiisia.

Kylpytiloissa kuvaaminen on kielletty, eli saatte tyytyä eteisaulan punaiseen kokolattiamattoon.

Parkkipaikalla seisoi minikokoisia urheiluautoja.

Viides etappi: Daikannon-patsas. Kotimatkalla pysähdyimme ottamaan kuvia paikallisesta Daikannon-patsaasta, jollainen on Sendaissakin. Hokkaidon Daikannon-patsas on Japanin kolmanneksi korkein patsas 88 metrillään. Sendain Daikannon-patsas ja Ushikun (lähellä Tokiota) Buddha-patsas jakavat ensimmäisen ja toisen sijan kummankin ollessa 100 metriä korkea.

Kävimme vielä kaupasta hakemassa juotavia illaksi. Tämän jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin Riisinviljelijän kotitaloa kohti.

Lauantai-illan päätähtenä mongolien soturipäällikkö

Riisinviljelijän kotitilalla isäntä oli puuhailemassa pavunpalkojen kanssa. Hänellä oli laatikollinen palkoja, joita hän aukoi, kippasi pavut laatikkoon ja kuoret toiseen. Katseltuani hetken päätin huvin vuoksi osallistua. Yhteistä kieltähän meillä ei ollut kuin muutama sana, mutta tunnelma oli todella leppoisa. Papuja oli kolmea eri sorttia: isoja violetteja, isoja valkoisia ja pieniä läiskällisiä. Myös K tuli jonkin ajan päästä mukaan. Isäntä taisi olla mielissään, kun apulaisten ansiosta työ tuli tehtyä paljon nopsemmin valmiiksi kuin yleensä. Samalla puhekin alkoi luistaa, kun K kykeni toimimaan tulkkina välillämme. Isäntä kertoi näiden olevan satokauden viimeisiä palkoja ja papujen menevän myyntiin.

Violetteja papuja.

Valkopapuja ja läiskikkäitä papuja.

Lauantain huipentuma oli vasta edessä. Nimittäin päivälliseksi saimme herkullista hokkaidolaista ruokaa: tsingis-kaania! Ruoka ei nimestään huolimatta liity keskiaikaiseen mongolialaisjohtajaan, vaan on ilmeisesti kehittynyt vasta 1900-luvun alussa. Nimi johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin ruuan pääainesosa on lampaanliha, ja mongolit paimentolaiskansana tunnetaan lammaskarjankasvatuksestaan. Toinen syy on kupolin muotoinen grilli, jolla tämä ruoka yleensä tehdään; mongolialaissotureiden väitetään kypsentäneen ruokaa kypärissään. Joka tapauksessa kyseinen ruoka on erityisesti hokkaidolainen herkku, mutta tunnetaan kyllä muuallakin. Mutta tsingis-kaanista on paikallisia variantteja. Tunnetuin on sapporolainen versio, jossa vihannekset ja juurekset asetellaan grillin päälle ensin, ja ohuet pyöreät lihasuikaleet asetellaan vihannesten päälle. Liha pikemminkin höyrystyy kuin paistuu. Tämä meidän tsingis-kaanimme oli kuitenkin eri juttu: liha oli pitkinä pekonimaisina suikaleina pyöreiden sijasta, niissä oli hieman maustetta, ne paistettiin suoraan grillin keskellä. Sienet ja vihannekset reunoilla. Kun suurin osa lihoista oli syöty, isäntä kaivoi paketin paksuja udon-nuudeleita, jotka paistettiin lihoista jääneessä mausteisessa rasvassa! Luonnollisesti pääruuan ohessa oli pöydässä tarjolla muutakin pientä höystettä, salaatit ja tomaatit ja merilevät ja kaikki. Juhla-aterian jälkeen olin aivan ähky ja harvinaisen tyytyväinen.

Tästä se herkkuhetki alkoi. Grilli tuotiin ruokapöydän keskelle ja lampaanlihat tirisemään. Juurekset ja pienet sienet lihojen reunoille.

Sitä mukaa kun lihaa napsittiin suuhun, lisää hyvää nosteltiin grilliin tästä kulhosta, jossa uiskenteli maustekastikkeessa isot läjät lihaa. Sitä riitti reilusti.

Tuoreet sipulit ja purjot omasta maasta saivat osansa lampaanlihan rasvoista ja mausteista.

Kun lihat oli syöty, grilli lainehti mausteisesta lampaanrasvasta. Tähän herkkurasvaan nakattiin toinen ruokalaji: paksuja udon-nuudeleita!

Televisiosta tuli uutisia. Nyt saimme selityksen edellisen päivän kaaottiselle junakokemuksellemme: jos käsitin oikein, niin ilmeisesti johonkin ratapihalle oli kaatunut tavaravaunusta kuorma ja se oli sekoittanut junaliikenteen täysin.

Isäntäväki kertoi myös, että Hokkaidossa oli ollut syyskuun alussa suuri maanjäristys ja sähköt olivat katkenneet puolen päivän ajaksi. Joillain syrjäseuduilla oli kuulemma ollut lähes kaksi päivää sähköt poikki! Heillä itsellään ei ollut mitään hätää, sillä talossa oli oma generaattori näiden tilanteiden varalle.

Lähtöaamu

Sunnuntaiaamuna saimme jälleen upean aamiaisen. Paistettu kananmuna, kinkkua, salaattia, kalaa, perunakeittoa kolmesta eri perunalajista, nattoota ja riisiä. Jugurttia ja marjahilloa myös.

Keitossa on violetin väristä perunaa. Isäntä näytti tuoretta perunaa ja se todella on raakanakin violetin värinen sekä pinnalta että sisältä. Kaikkea sitä maailmalta löytyy!

Juttelimme vielä isännän kanssa. Hän oli kiinnostunut energiantuotannosta eikä pitänyt ydinvoimasta. Monien japanilaisten asenne ydinvoimaa kohtaan oli muuttunut Fukushiman onnettomuuden myötä. Kerroimme Suomen energiantuotannosta ja näytimme kuvia Lokan ja Porttipahdan tekojärvistä. Juttelimme pitkän tovin, kunnes isäntäpariskunnan piti lähteä asioilleen ja päivän töihin. Minä ja K olimme lähdössä paria tuntia myöhemmin, joten he jättivät lämpimät jäähyväiset ja kiitimme kohteliaasti ylöspidosta. Kävimme tämän jälkeen K:n ja Riisinviljelijän kanssa vielä pienellä kävelyllä lähiympäristössä. Aamun viileydessä tuntui selvästi talven tuloa enteilevä kylmyys.

Riisipellot ovat märkiä. Riisi vaatii paljon kosteutta ja mutaa kasvaakseen.

Taivaanrannassa näkyvät vuoret ja etualan pellot luovat maalauksellisen maiseman.

Ennen puoltapäivää Riisinviljelijä heitti meidät autollaan bussipysäkille saman tien varteen mistä olimme tulleet perjantaina. Odotellessa juttelimme vielä viimeisen kerran ja kiitimme häntä upeasta viikonlopusta. Ainutlaatuista kokemusta rikkaampana nousimme bussiin, kohti Sapporon suurkaupunkia ja uusia seikkailuja. Siitä lisää seuraavassa osassa!

Lampaanlihaterveisin,

Ulkomaan Gaijin