Illallisella japanilaisen perheen luona

Eilen pomoni kutsui minut syömään illallista. Hänen appivanhempansa olivat kuulemma olleet samana päivänä kalastamassa ja saaneet suorastaan Pietarin kalansaaliin, peräti neljäkymmentä kalaa! Tokihan vastasin myöntävästi kutsuun. Lähdimme työpaikalta ennen iltaseitsemää kävelemään, ensin pomon kotiin koska hänen piti jättää tavaroita ja ottaa mukaan tuliaispullo. Siitä sitten autolla jonnekin Sendain pohjoispuolelle.

Olin aiemmalla Japanin-matkallani tavannut pomon appiukon pari kertaa, ja nyt sain tutustua muihin perheenjäseniin. Paikalla oli monta sukupolvea: pomon vauva oli vasta muutaman kuukauden vanha; minä, pomo ja pomon vaimo edustimme kolmekymppisiä; vaimon veli parikymppinen; vaimon vanhemmat viisi-kuusikymppisiä; ja vaimon mummo jo 86-vuotias! Mummo jossain vaiheessa iltaa kertoi olevansa iloinen että oli saanut nähdä kaikki aiemmat kolme olympialaista Japanissa: Tokio 1964 (kesä), Sapporo 1972 (talvi) ja Nagano 1998 (talvi), ja että haluaisi elää vielä sen verran että ehtisi nähdä vielä neljännet kisat, Tokion kesäolympialaiset, vuonna 2020. Hän vaikutti ihan pirteältä vanhukselta ja japanilaiset ovat maailman pitkäikäisimpiä, joten mummolla lienee ihan hyvät mahdollisuudet päästä tavoitteeseensa.

Tervehdin kohteliaasti talon väkeä ja esittelin itseni. Appiukko muisti minut hyvin ja pyysi istumaan pöydän päähän viereensä. Istuimme oikein perinteikkäästi tatamimatolla lattialla, matalan pöydän ääressä. Huomaavaisesti minulle oli varattu hyvä istuintyyny.

Appiukko puhui kanssani varsin hyvällä englannintaidolla. Hän on jonkin paikallisen it-firman johtaja, joten ilmeisesti hän tarvitsee kielitaitoa työssään. Hän on hauska mies ja tulimme heti mainiosti juttuun. Höpisimme koko illan milloin mistäkin asiasta. Sain kertoa paljon Suomesta ja Euroopasta. Älypuhelin oli kovassa käytössä, kun etsin erilaisia kuvia näytettäväksi milloin kalakukosta, milloin revontulista. Puhelimeni kiersi pöydässä vilkkaasti. Ihastusta herättivät etenkin luontokuvat. Suomen järvimaisemat tekevät aina positiivisen vaikutuksen japanilaisiin, täällä kun järviä on todella vähän. Heidän mielestään on hämmästyttävää, että kesäisin järvissä voi uida vapaasti ja talvisin järvet saattavat jäätyä niin paljon että niitä pitkin voi ajaa autolla.

Tarjolla oli monenmoista hyvää. Kuten sanottua, he olivat aiemmin samana päivänä saaneet runsaasti tuoretta kalaa. Nyt söimme samaisia kaloja sashimina (leikattuja siivuja, dipataan soijakastikkeeseen ja lisätään hitunen wasabia), shabu-shabuna (keskellä pöytää poriseva pata, jossa on purjosiivuja tuomassa makua ja jonne dipataan ohuita kalanpaloja kypsymään) ja pannulla paistettuna. Lisäksi kaikille oli monipuolinen salaattikulho, jossa oli lehtisalaattia, kurkkua, tomaattia, avokadoa, bataattia, punasipulia ja jotain minulle tuntematonta hyvänmakuista kasvia. Pienemmässä kulhossa oli tuoreita mustekalansiivuja ja merilevää, jonne lisättiin okinawalaista viinietikkaa. Lisäksi pöydässä kiersi kaksi astiaa joissa oli kuivattua kalmaria. Kun iso shabu-shabu -pata oli tyhjä, se nostettiin pois ja koin yllätyksen: pöytään tuli valtava sushitarjotin, jossa oli monta eri sorttia! Siinä oli lohta, katkarapua, kahta eri tonnikalaa, kananmunaa, lohenmätiä, merisiiliä, ja pari muuta kalaa joita en tunnistanut. Sushia puikkoihin, tujakkaa wasabia kylkeen, dippaus soijakastikkeeseen ja ääntä kohti. Ai jotta kun oli hyvää!

Sushitarjottimemme. Onneksi ehdin ottaa kuvan tässä vaiheessa, kun suurin osa oli vielä jäljellä!

Puikoista puheen ollen, huomaavainen isäntä kysyi heti ruokailun alkaessa että osaanko käyttää puikkoja. Vastasin myöntävästi. Epäilen, että it-firmassa hän on joutunut tekemisiin länsimaalaisten kanssa ja pannut merkille, että vain harva osaa syödä puikoilla. Hetken mietin, että jos olisin vastannut ei, olisiko heillä ollut antaa länsimaiset ruokailuvälineet? Kaukoidän kansat eivät nimittäin juurikaan sellaisia käytä eikä niitä tavallisessa kodissa ole, mutta varakkaalla perheellä voisi teoriassa ollakin. No, en viitsinyt kysyä jotten tulisi väärinymmärretyksi. Syöminen sujui mukavasti. Aterian keskikohdassa jokaiselle kannettiin pöytään paistettu kala, jolloin isäntäni halusi varmistaa, että olenko ok edelleen puikkojen kanssa. Kysymys ei ollut epäkohtelias, sillä kalan syöminen puikoilla on itseasiassa haastavaa. Vastasin että olen pari kertaa syönyt kalaa puikoilla. Suoraan sanoen olin hieman huolissani itsekin, sillä ne aiemmat kerrat ovat olleet todella vaikeita. Nyt kuitenkin kävi onnekkaasti: Kala oli kaiketi paistunut juuri oikealla tavalla, jotta pienellä ranneliikkeellä liha irtosi ruodoista helposti. Syöminen sujui siististi ja mukavasti. Kun olin lopettelemassa kalaani, isäntä katsoi ruotoani ja oli ihmeissään, miten hienosti ja siististi olin onnistunut. Hän kysyi, kauanko olen käyttänyt puikkoja. Kerroin että kolme vuotta sitten kun tulin ensimmäisen kerran Japaniin, söin puikoilla ensimmäistä kertaa, ja sen jälkeen olen pitänyt Suomessa taitoa yllä. Hän alkoi nauramaan ja osoitti parikymppistä poikaansa todeten, että tuo julli on syönyt lapsesta asti puikoilla eikä vieläkään osaa syödä kalaa noin taitavasti...😄

Juomatarjoiluna muut joivat Asahi-olutta. Pomoni oli huomaavaisesti kertonut isäntäväelle jo etukäteen, etten juo olutta. He olivat varanneet minulle kaksi tölkkiä rakastamaani melonilimsaa, jota ei saa muualta kuin Japanista. Mahtavaa! Lisäksi sain kiivin makuista...noh, onko se nyt sitten lonkeroa vai siideriä, mutta 4% mietoa alkoholijuomaa kuitenkin. Oikein hyvää sekin. Pöytään tuli aterian puolessavälissä myös italialaista punaviiniä. Aterian loputtua tarjottiin kaikille tujaus Jack Daniels -viskiä (jota lantrattiin jääveteen) ja paras viimeisenä: kaikille kaadettiin pikkuiseen, aitoa japanilaista käsityötä edustavaan kuppiin sakea. Vaikka näin kerrottuna illan alkoholijuomien määrä saattaa kuulostaa runsaalta, huomautettakoon että kaikkia alkoholijuomia tarjoiltiin vain pieni määrä, kaikille kaadettiin koko ajan raikasta vettä, ja samalla syötiin todella iso ateria. Yletön ryyppääminen ja känniörveltäminen ei ole tässä kulttuurissa hyvä tai ihailtava juttu.

Iso sakepullo. Vieressä kullanvärinen, käsityönä valmistettu sakekuppi. Länsimaissa sana "sake" on aikoinaan ymmärretty väärin: Japanissa "sake" tarkoittaa kaikkia alkoholijuomia, lajista ja maasta riippumatta. Kun halutaan nimenomaan tarkoittaa japanilaista alkoholia, käytetään sanaa "nihon-shu".

Jälkiruokia oli kahta sorttia. Ensin dorayakia, eli punapaputahnaa kahden pienen pannukakun välissä. Toinen herkku oli eräänlaista mochia, eli makea riisipallo jonka päällä oli seesaminsiemeniä. Se oli selvästi liikaa, kotimatkalla kärsin ähkystä.

Hauskan ja antoisan illan päätteeksi kiitin suuresti isäntäväkeä tarjoiluista. He olivat iloisia että tulin kylään. Itselleni vierailu oli suuri kunnia, sillä se että pääsee vierailemaan japanilaisessa kodissa, on harvinaista. Japanissa nimittäin ei kuulemani mukaan ole samanlaista vierailukulttuuria kuin Suomessa. He harvoin kutsuvat ketään kotiinsa, edes toisia japanilaisia. Sosiaaliset suhteet hoidetaan yleensä käymällä ulkona yhdessä. Erään asian onnistuin tyrimään: koska kotikutsut ovat poikkeuksellisia tapahtumia, kuuluu hyviin tapoihin viedä jokin tuliainen. Enhän minä sellaista muistanut, mutta onneksi pomo oli viisaampi ja hänellä oli varattuna hyvälaatuinen sakepullo. Hänen ansiostaan kaksikollamme oli siis ainakin jotain tuomista mukanamme. En kuitenkaan usko, että minulta varsinaisesti odotettiin yhtään mitään. Perhe oli kiva ja heidän asunnossaan oli koko illan mukava tunnelma. Taidan jälkikäteen kuitenkin antaa heille omasta puolestani kiitoslahjana jotain suomalaista. Voihan olla että tapaan heidät vielä.

Lopuksi vaimon veli antoi minulle pari erilaista riisikarkkia vietäväksi kotiin. Sitten illan isäntä saatteli minut ja pomoni perheen ulos ja toivotti mukavaa jatkoa. Pomon vaimo oli juonut vain vettä, joten hän meni rattiin. Matkalla aloin tuntea ähkyn ja väsymyksen painavan kroppaani. He ajoivat minut kotiini ja pääsin kertomaan K:lle illastani. K nauroi kuullessaan syömäpuikkojutun.

Kalaruokaterveisin,

Ulkomaan Gaijin