Kauas on pitkä mutta mukava matka

 

Kimppeet ja kamppeet

Laukkujen pakkaus on taiteenlaji. Kolmessa kuukaudessa paikallinen sääkin jo muuttuu, etenkin syksyllä, joten vaatetta pitää olla tarpeeksi ja moneen varautua. Japanissa ei kuitenkaan tule pakkasia vielä marraskuussa, joten toppavaatteet sai jättää suosiolla pois. Uudet kengät, housut ja huppari mukaan. Närästyslääke ja burana mukaan. Hygieniakamat mukaan. Uimahousut ja pari pyyhettä mukaan. Japanin oppikirjat mukaan. Ja niin edelleen mukaan. Tavaraa kertyi, mutta onneksi lentoyhtiö antoi ottaa lipun hintaan kaksi laukkua plus käsimatkatavarat. Tilaa oli siis ihan riittävästi.

Näihin kahteen laukkuun mahtui pieni omaisuus.

Eniten kuitenkin miettimistä oli tuliaisissa ja kysyin niistä jo hyvissä ajoin, mitä toivotaan. Fazerin suklaata piti luonnollisesti ottaa reilusti, työkavereille etenkin Sinistä. Jotain Fazer on tehnyt oikein kun tuo tuntuu kaikkialla maailmassa keräävän kehuja. Saksalainen kaveri J (joka on siis K:n kollega, johon tutustuin kun viimeksi olin Sendaissa) halusi lakritsia. Sitä siis pari pussukkaa. Sitten työkavereiden lapsille pari lelua ja muumikarkkeja. Laskeskelin, että nyt on niin hyvä kavalkadi, että kaikille oli jotain. Suurempaa tavaraa en kykenisi viemään muutenkaan.

Käsimatkatavaroihin vielä aurinkolasit, ristikkolehti, paperit, yms. pientä tarpeistoa. Takin vetoketjutaskuihin lompsa, kännykkä ja passi. Ilman niitä kolmea tulisi tukalat paikat.

[Aina jotain kuitenkin unohtuu. Perillä Sendaissa purkaessani laukkuja huomasin, että loppujen lopuksi pyhähousut jäivät.]

Siirtymämatka kentälle

Lentopäivää edeltävänä iltana sanoin vanhemmille heipat, hyppäsin iltajunaan ja matkustin Tampereelle vielä moikkaamaan paria kaveria joista toisen luo menin yöksi. Se oli hyvä ratkaisu: sain nukkua rauhassa pitkän yön ja käydä kaikessa rauhassa aamupäivällä vielä hoitamassa pari asiaa Tampereella mm. pankissa ja pääpostissa. Ehdimme myös käydä tukevalla lounaalla jonka turvin pärjäsin kunnes koneessa tarjoiltaisiin ruoka. Mukavinta oli se, että lounaan jälkeen kaveri heitti minut Helsinki-Vantaalle autolla. Kiirettä ei tullut missään vaiheessa ja olin lentokentällä yli pari tuntia ennen lähtöä. Tarkistin muutaman kerran, onko taskuissa varmasti lompsa, kännykkä ja passi. Pankissa käynti oli lisännyt paranoian astetta entisestään, sillä lompsassa oli yli 800 euroa käteistä!

Tästä se alkaa!

 

 

Lentokenttärutiinit eivät ikinä mene rutiinilla, osa I

Sitä luulisi jo useamman ulkomaanmatkan tehneenä, että osaa jutut, mutta aina tuleekin uusia juttuja joita ei edellisillä kerroilla ollut. Automaatilta voi tehdä kätevästi lähtöselvityksen...paitsi etteipä voinutkaan. Kas kun minun piti vaihtaa konetta Fukuokassa, eikä siihen lentoon voinut tehdä lähtöselvitystä Helsinki-Vantaalla. Kentällä on myös kätevä itsepalvelupiste johon voi itse jättää laukun lähes jonottamatta...paitsi etteipä voinutkaan. Kas kun se olisi tarvinnut em. lähtöselvityksen automaatista. Tuhrasin turhaan sekoiluun melkein puoli tuntia, kunnes ymmärsin kysyä asiaa henkilökunnalta. Jaha, okei. Siispä perinteinen jonotus lähtöselvitykseen johon jätin myös laukut. Tässä vaiheessa hieman harmitti, kun kuulin ettei laukkujani siirrettäisi Fukuokassa koneesta koneeseen, vaan joutuisin itse puljaamaan niiden kanssa uudestaan siellä. Tämä taas johtui siitä, etten voinut tehdä lähtöselvitystä jatkolentoon jo Helsinki-Vantaalla. No, en viitsinyt alkaa sitä enempää miettiä vaan suoriuduin kohti turvatarkastusta. Tästä eteenpäin homma menikin kivasti. Metallinpaljastin ei piipannut ja astelin teknisesti ottaen Suomen rajan yli. Läpivalaisulaite kasvatti paranoiaa lisää, kun hihnalle piti laittaa repun ohella mm. lompsa, kännykkä ja passi. Niitä kun ei haluaisi hetkeksikään laskea hallustaan.

Uusi tenkkapoo. Lentoaseman kansainvälisellä puolella muistin, että K oli pyytänyt pienen salmiakkikossupullon kun joku hänen japanilainen kaverinsa oli asiasta kysynyt. Lisäksi halusin itselleni laatikollisen Vihreitä Kuulia siltä varalta, jos syksyn mittaan tulee isompi tilaisuus (esim. synttärit) jossa on mukava antaa tuollainen lahja. Niitä olisi löytynyt portin jälkeisestä ekasta kaupasta, mutta siellä oli niin karmea jono, etten uskaltanut jäädä vaan halusin kiiruhtaa lähtöportilleni. Se löytyi vasta kohtalaisen kävelyn jälkeen. Porttien aukeamiseen oli enää sen verran vähän aikaa, etten viitsinyt enää lähteä takaisin ensimmäiseen kauppaan. Katselin onko lähistöllä muita. No mutta, kävipä tuuri: salmiakkikossu löytyi nurkan takaa ja karkkipuotikin läheltä. Tuuri kävi toisenkin kerran: Kuulat olivat euron halvempia kuin ekassa kaupassa! Lompsa tietysti piti ottaa pois taskusta maksaakseni ostokset, mutta lisäksi viinan myyjä halusi nähdä lähtöselvityskortin, joka tietysti oli passini välissä. Taas kuumotti ottaa arvotavarat ulos takin turvallisesta kätköstä.

Portilla tajusin, ettei olisi ollut edes kiire sillä ykkösluokan matkustajat päästetään ensiksi sisään. Porvareiden valuessa sisään ehdin vielä pirauttaa pari puhelua. Panin tässä kohtaa merkille, että selkeä valtaosa matkustajista oli japanilaisia. (Kerron myöhemmin mikä hyöty tästä oli.) Lopulta tuli köyhälistön vuoro. Finnairin lentoemäntä tarjosi koneen ovella lähdevesipullon, mikä oli oikein mukavaa. Sitten vain paikka haltuun, reppu tavaralokeroon, vyöt kiinni ja menoksi. Tuntui kivalta olla taas lentokoneessa. En ole koskaan kärsinyt lentopelosta. Maankamara loittoni ja pian oltiinkin jo yli kymmenen kilometrin korkeudessa. Seurasin omasta pikku televisioruudustani alkumatkan reittiä. Olimme Suomen yläpuolella vielä hyvän aikaa, sillä ylitimme rajan vasta jossain Parikkalan pohjoispuolella, Savonlinnasta itään. Sortavalan yläpuolella pilvikatto esti minua näkemästä Laatokkaa ja menetettyä Karjalaa, mutta tarjosi lohduksi pari upeinta pilvimuodostelmaa joita olen koskaan nähnyt.

 

Luksusta turistiluokassa

Koneena toimi Airbus 330, jonka paikkajako menee 2-4-2. Ajattelin, että käyköhän istumapaikan kanssa taas säkä, koska aiemmillakin reissuilla oli käynyt. Pääsin koneen oikealle puolelle ikkunapaikasta seuraavaan penkkiin. Mainiota, pääsee vessaan ilman esteitä ja ikkunasta näkee ainakin jotain. Vieressäni ikkunapaikalla istui söötti, arviolta ikäiseni japanilainen naisihminen. Juttelimme muutaman kömpelön lauseen, mutta tiesin ettei hänestä seuraa saa sillä englannintaitonsa oli todella huono. Koneen noustua hän kurkkasi taaksemme ja totesi, että koska koneessa on tilaa, hän menee istumaan ystäviensä viereen. Saisin käyttää hänen paikkaansa mielihyvin. Sehän kelpasi! Minulla oli siis peräti kaksi penkkiä käytössäni, sain olla omassa rauhassa ja vieläpä ikkunapaikalla. Sain istua koko lennon niin leveästi kuin huvitti. Vinottain istuessa sain jopa jalkoja suoristettua, mikä on lentokoneessa todella luksusta.

Pian nousun jälkeen tarjottiin jo ruokaa. Sai valita lihaa tai kanaa. Ajattelin syöväni kanaa Japanissa paljon, joten otin lihavaihtoehdon. Folion alta paljastui jonkinlaista liharuokaa, jonka nimeä en tiedä mutta mausta pystyin päättelemään että se oli selvästi japanilaisvoittoisen matkustajiston makuun räätälöity. Lisukkeena oli herkkusieniä ja juureksia. Ruuan maku oli kyllä ihan hyvä ja ohessa tuli myös leipä, salaatti, mehu ja jälkiruokavanukas. Ei mitään valittamista (joskin oman kokemukseni mukaan Aeroflot pitää yhä ylivoimaista kärkipaikkaa ruuan suhteen) ja kun olin jo aiemmin syönyt tukevan lounaan, pärjäsin matkan oikein mukavasti. Lennolla tarjoiltiin myös kuumaa ja kylmää juotavaa.

Kännykkäni oli kiinni akun säästämiseksi, mutta
tämä netistä pöllimäni kuva on hyvin lähellä totuutta.
Suklaakakun tilalla tosin oli vanukas.

Lentoyhtiön jakamat nappikuulokkeet osoittautuivat rikkinäisiksi, mutta eipä asia haitannut kun omat sämpylät olivat mukana repussa. Kaikille jaettiin myös viltti, joka sai minut muistamaan että loppusyksystä sellainen olisi tarpeen Sendaissa, sillä K:n asunto voi olla öisin aika kylmä. Matka meni leffoja katsellessa ja välillä ikkunasta kurkkien. Vessan puhtaus sai minut muistamaan taannoisen Air Chinan ei-ihan-niin-puhtaan vessan. Eihän se lentoyhtiön vika ole, vaan sivistymättömien matkustajien. Lentoreitti kulki Pohjois-Venäjän halki kunnes Siperian yläpuolella käännyimme Mongolian puolelle. Oli kaunis yö. Alhaalla näkyi siperialaisten pikkukaupunkien valoja. Etäältä näin Irkutskin ja Mongolian pääkaupungin Ulan-Batorin. Matkan kohokohta oli henkeäsalpaava näky, kun kone lensi aivan Pekingin viereltä. Jättiläiskaupungin valomeri paljasti mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten luoteiskulmassa eräs muita kaupunginosia tiheämmin valaistu alue (lieneekö jonkinlainen iltaelämän paikka?) tai suuret kantikkaat kehätiet, joiden keskipisteenä on Taivaallisen Rauhan Aukio ja entinen keisarien palatsi.

Pian aamu sarasti ja aamupala tarjoiltiin. Loppumatkan reitti kulki Etelä-Korean eteläosan halki Japaninmerelle, Tsushiman yläpuolelta kohti Kyushua ja määränpäätäni Fukuokan kaupunkia. Aamu sarasti ja kone alkoi pudottaa korkeutta. Tässä kohtaa oli hyvää aikaa täyttää valmiiksi kaksi maahantulokaavaketta, joissa kysytään mm. montako ydinasetta, hirvikivääriä ja lasermiekkaa ajattelin tuoda Japaniin, ja onko minut aiemmin pidätetty rikoksista.

Lentokenttärutiinit eivät ikinä mene rutiinilla, osa II

Kun näin lopulta Japanin rannikon ja jonkun rantakaupungin talot, tuli todella hyvä mieli. Rakennustyyli, tiet, puistot, vuoret... Tuntui niin hienolta olla täällä taas. Huomasin etten tuntenut enää aiemmilta reissuilta tuttua seikkailujännitystä. Sen tilalla oli jotain syvempää. Tunsin hyvää mieltä ja rauhaa. Niin suomalainen kuin ehkä olenkin, myös Japani on minulle todella rakas paikka.

Laskeuduttuamme Fukuokaan totesin itselleni, että antaapa muiden matkustajien mennä ensin sillä odotusaikani ennen jatkolentoa oli lähes kuusi tuntia. Tuijotin ikkunaa ja välillä kännykkääni kun pää oli täynnä ajatuksia ja tunteita. Onnistuin tietysti unohtamaan itseni ja vaivuin mietteisiini. Havahduin kun stuertti pyysi poistumaan. Käänsin päätäni ja huomasin että matkustamossa ei ollutkaan enää ketään muita kuin minä ja kolme henkilökunnan jäsentä, jotka katsoivat hieman vaivautuneena olenko aikeissa nousta. Nappasin reppuni, heitin kuulokkeet ja muut sinne. Tässä kohtaa muistin viltin ja kysyin lentoemännältä saako sen mukaan. Valitettavasti ei. Olisi pitänyt kysyä, kuinka monta niitä pöllitään per lento. No, sama se. Poistuin koneesta ja sain muut matkustajat ovella kiinni. En siis ainakaan ollut minuuttikaupalla vienyt henkilökunnan aikaa mietintätuokiollani.

Viime kerralla Fukuokassa sai jonottaa tsiljoona vuotta passintarkastukseen. Olin varautunut samaan ruljanssiin nytkin, mutta eikö mitä! Jonoa ei ollut juuri nimeksikään! Nyt kerron mikä hyöty oli siitä että suurin osa matkustajista oli japanilaisia: kotimaan kansalaisethan menevät eri passintarkastukseen. Koko ulkomaalaisten tarkastusaula oli sillä hetkellä kourallisen suomalaisia käytössä. Aulassa ystävällinen englantia puhuva virkailija esitarkisti ne kaksi maahantulokaavaketta. Koska oleskeluni kestäisi kauan ja asuisin ystäväni K:n luona, hän pyysi lisäämään vielä K:n nimen ja yhteystiedot. Mikäpä siinä.

Sitten passintarkastajan luo. Tämä oli viimeksikin pahin vaihe, joka nosti kylmän hien. Ojensin passin ja ensimmäisen maahantulokaavakkeen. Jälleen kerran sormenjäljet ja naamakuva. Jälleen kerran pitkä hiljaisuus, kun äijä katsoo tietokoneen ruutua ja välillä passiani. Jälleen kerran tenttaus huonolla englanninkielellä. Tähän tenttaukseen ei näemmä voi ikinä varautua, koska kysymykset ovat joka kerta eri. Tällä kertaa kysyttiin mm. miksi olen tulossa Fukuokaan, jos kerran olen menossa Sendaihin. Vastasin että jatkolentoni Sendaihin lähtee täältä. Se ei riittänyt, vaan uusi kysymys oli että miksi ostin lipun tätä kautta. Vastaukseksi onneksi kelpasi "koska se oli halpa." Äijää itseäänkin nauratti. Tenttauksen lisäksi hän puhui liian hiljaa ja huonoa enkkua, joten sain vasta kolmannella kerralla selvää että hän ei kysynytkään kuinka kauan lento kesti Suomesta, vaan että saisiko hän nähdä paluulippuni. Kaivoin sen esiin, äijä katseli sitä hetken ja tuijotti taas tietokonetta mykkänä. Lopulta hän kaivoi leimasimen, jysäytti passiini merkin edellisten seuraksi ja toivotti tervetulleeksi Japaniin. Huh. Nyt pahin oli ohi.

Seuraavaksi laukkujen haku ja tulli. Olin tipalla ottaa väärän laukun, kun jollakulla oli samanlainen harmaa laukku kun minulla. Onneksi tajusin olla varuillani ja tarkistin lapusta omistajan nimen. Löydettyäni oikeat pakaasit menin tulliin ja ojensin virkailijalle toisen maahantulokaavakkeen. Varauduin penkomiseen ja mahdolliseen tenttaukseen lääkkeistä, mutta tullivirkailija katsoi vain kaavakkeen läpi ja päästi läpi. Jippii! Olin selvinnyt Japanin maaperälle. Lasiovien takana odotti ennestään tuttu lentokentän aula. Kävin ensi töikseni infopisteellä kysymässä, että onko mahdollista jättää laukut jonnekin kun jatkolentoon on niin paljon aikaa ja haluaisin käydä kaupungilla ilman niitä. Onnistuu kuulemma, minun pitäisi mennä kotimaanterminaaliin ja käydä lähtöselvitystiskillä. Sinne siis, mutta ensin rahanvaihtopisteelle jossa muutin rahatukkoni vielä isommaksi rahatukoksi (eurolla saa noin 130 jeniä). Viereisessä kioskissa tein ensimmäisen ostokseni: paikallista vissyä. Oli kuuma ja janotti kauheasti.

Lentokentän oma sukkulabussi vie nopsasti terminaalista toiseen. Luonnollisesti bussi oli ihan täynnä ja mahduin laukkuineni juuri ja juuri mukaan. Päästyäni kotimaanterminaaliin sain TAAS kokea miten hyvin lähtöselvitysautomaatit toimivat kanssani: lentolippujen koodi ei sano mitään, passi ei sano mitään, eikä edes QR-koodi. Pyörittyäni taas vähän aikaa kuin ymmärtämätön, päätin lampsia käytävää eteenpäin josko löytäisin johtolankoja tai apua. No kulman takanahan se juttu valkeni minulle heti kun näin Japan Airlinesin tiskin. Fukuokassa lähtöselvitysautomaatit eivät olekaan yleisiä, vaan lentoyhtiöallianssikohtaisia. Olin yrittänyt väärän lentoyhtiön automaattia. Palvelutiskille oli onneksi lyhyt jono ja pääsin söötin virkailijan pakeille. Kyllä kuulemma sopi jättää laukut jo nyt. Hienoa, mutta oho: virkailija punnitsi laukut ja totesi, että niiden yhteispaino ylittää 23 kiloa. Joutuisin ottamaan pienemmän laukun käsimatkatavaroihin. Totesin että ok, mutta virkailijan naputtaessa mieleeni pamahti: enkö minä muka moneen kertaan tarkistanut jo pakatessa, että laukkuja saa ottaa kaksi, joista kumpikin saa olla 23 kiloa? Kaivoin paperit repusta ja näytin virkailijalle. Hän pyysi anteeksi erehdystä, korjasi tietokoneelle tietoja ja otti toisenkin laukun. Asia sitä myöten selvä. Nyt olin vapaa laukuista ja minulla oli viisi tuntia aikaa ennen seuraavaa lentoa.

Välietappi Fukuokassa

Mitäs sitä ekaksi ihminen haluaa tehdä, kun pääsee eksoottisen ja jännittävän Japanin kamaralle? Vastaus: lähteä kakalle. Sillä siunaaman sekunnilla kun lähdin laukkutiskiltä, suoli ilmoitti että kohta tulee pommi. Laukuista vapautuminen vapautti samalla ilmeisesti myös suoliston, joka oli kaiketi matkajännityksen vuoksi ollut kaksi päivää lakossa. Uskokaa pois, kakkahädästä ei ollut merkkiäkään ennen tätä nimenomaista laukkujenjättöhetkeä. Onneksi vessa oli lähellä ja koppi vapaana. Tässä tullaan jälleen siihen, miten paljon japanilaiset arvostavat hygieniaa ja saniteettitilojen siisteyttä: kaikki pinnat kiiltelivät puhtauttaan. Sitä aivan todella arvostaa. Luonnollisesti pönttö oli teknologinen mukavuuslaitos, jossa oli eri toimintoja aina lämmitetystä istuimesta musiikin kautta erivahvuisiin alasuihkuihin. Lisäksi istuimessa oli kevyttä muotoilua, jonka päällä on mahdottoman mukava istua ja päkistää. Istuessa totesin itselleni, että nyt on oikeastaan kaikki kiireet ohi. Näpräsin kännykkää ja mietiskelin rauhassa miten kuluttaisin aikaani Fukuokassa. Päätin lähteä kaupungille.

Reissun ensimmäinen valokuvani Japanista:
lentokentän vessa. Siisti ja mukava.
Seinäpaneelissa pytyn toiminnot.

Läksin lentokentän läpi metroasemalle. Hetki piti taas muistella, miten lippu ostettiin. Otin tietysti halvimman ja tajusin heti maksettuani ettei sen hinta riitäkään keskustaan, mutta ei hätää. Päästyäni Fukuokan keskustan metroasemalle tarvitsi vain mennä hinnankorjausautomaatille. Laite ilmoittaa paljonko pitää maksaa lisää ja saatuaan kolikot tulostaa uuden piletin, jonka avulla pääsee porteista ulos.

Fukuokan keskustalla tarkoitan tässä tapauksessa Hakatan asemaa, joka on Fukuokan päärautatieasema. Hakatan asema on jättiläismäinen laitos, joka on solmukohtana peräti viidelle paikallisrautatielle, kahdelle luotijunaradalle ja metrolle. Paikallisrautateille on kaikkiaan kahdeksan laituria. Kumpikin luotijunarata jakaantuu kolmeen vierekkäiseen rataan, joten niillekin tarvitaan peräti kuusi laituria. Lisäksi Hakatan asemalla on lukuisia kahviloita, ravintoloita ja putiikkeja. Pihalla on taksi- ja bussiasema. Maan alla on vielä yllätys: metroasemalta alkaa kävelytunneli, jota pitkin pääsee ripeästi muualle kaupungin keskustaan ja toisen metrolinjan keskuspysäkille.

Oli jo nälkä, joten päätin etsiä ruokapaikkaa. Muistin että ihan aseman lähellä on ruokakuja, josta löytyy monenlaista hyvää. Vaan pettymys oli karvas: ne eivät olleet vielä auki! Useimmat ruokapaikat avaavat ovensa vasta klo 11 kun lounasaika alkaa ja kello oli vasta 10. Himputti, ja juuri tuollaisilta pikku ravintolakujilta löytyy yleensä ne parhaat ja tunnelmallisimmat paikat. Aseman vieressä olleet Mosburger ja Starbucks suorastaan irvailivat minulle. Miksi vain länsimaista on tarjolla, kun mieli tekisi japanilaista? Päätin palata aseman sisätiloihin. Nyt alkoi löytyä. Kun yli 120 000 ihmistä kulkee aseman läpi päivittäin, on ruokapaikkojakin auki muulloinkin kuin päivällä. Olin riemuissani kun löysin sitä mitä pitääkin: liukuhihnasushiravintolan. Sinne siis.

Liukuhihnasushiravintolan konsepti toimii niin, että ravintolaa kiertää pieni liukuhihna joka kulkee keittiön kautta (tai joissain paikoissa keittiö on keskellä). Asiakaspaikat ovat liukuhihnan vierellä. Kokit taiteilevat ripeää tahtia valmiita annoksia ja nakkelevat niitä hihnalle. Kuka tahansa saa ottaa mitä vain. On mahdollisuus myös tilata itselleen jotain tiettyä, mutta omasta mielestäni on jännittävämpää odottaa ja katsella millaisia annoksia hihnalla liikkuu. Pöydissä on vesihanoja joista voi ottaa kuumaa vettä ja sekoittaa vihreää teetä ilmaiseksi niin paljon kuin haluaa. Soijakastiketta ja inkivääriä on aina tarjolla. Kun asiakas haluaa laskun, on ravintolasta riippuen kaksi tapaa: tarjoilija laskee hinnan yksinkertaisesti tyhjien lautasten määrän perusteella (eli kaikki annokset ovat samanhintaiset) tai yleisemmin lautasten värin perusteella. Normaalisti lautasia on neljää eri väriä, jotka indikoivat annosten kalleuden.

Siinä niitä menee! Ojenna vain käsi ja
nappaa haluamasi. Valikoimaa löytyy
 ja lisää tulee koko ajan.

Syöpöttelin siis hyväntuulisena erilaisia nigirisusheja ja makisusheja. Kolme hyväntuulista kokkia teki työtään ja välillä jotkut asiakkaat juttelivat heille. Tuntui mukavalta kun ei ollut kiire ja sai syödä rauhassa. Maha tuli täyteen. Lasku oli suurehko, mutta oli pakko maistaa sitä yhtä joka oli kalliilla lautasella. 😋

Aterian jälkeen teki mieli tietysti jälkiruokaa. Etsiydyin lukuisten kahviloiden joukosta mielivaltaisesti yhteen. Jo toinen täysosuma! Sieltä sai anmitsu-jälkiruokaa! Kyseisessä annoksessa on yleensä mochi-tahnaa, hyytelöä, punapaputahnaa ja hedelmänpaloja. Usein myös pehmisjäätelöä. Aah, mikä herkku. Pehmisjäätelö oli vihreän teen makuista. Ensimmäisellä japaninmatkallani en pitänyt siitä, mutta toisella matkalla huomasin että sitä kannattaa syödä höysteenä esim. anmitsussa tai muun jälkiruuan kanssa.

Anmitsu. Vihreän teen makuisen pehmiksen seassa on monta hyvää.
Valkoiset pallot ovat mochia, tummanpunainen punapaputahnaa,
väritön hyytelöä. Beigen värinen jauhe on misoa. 

Syöpöteltyäni hiljakseen anmitsun kävin juomassa vettä ja istuskelin vielä hetken kahvilassa. Viereisessä pöydässä joku valkoihoinen kaveri naputteli läppäriään. Jokin hänen kasvonpiirteissään vaikutti suomalaiselta, mutten viitsinyt alkaa kyselemään pitikö epätodennäköinen arvaukseni paikkaansa. Onhan näitä valkoihoisia ennenkin nähty.

Kello oli puoli kaksitoista ja lento lähtisi kahdelta. Aikaa oli vielä jonkin verran, joten käveleskelin vähän aseman pihalla ja otin muutaman kuvan:

Hakatan aseman pääovi. Kuvassa laitos näyttää
pienemmältä kuin onkaan. Asema on jättimäinen.
Jos olisin halunnut koko etuprofiilin kuvaan,
kauas olisi pitänyt kävellä.

Asema takapuolelta. Katolla on
näköalatasanne, ylimmässä
kerroksessa luotijunat, keskellä
paikallisjunat, alhaalla palveluita.

Takseja on Japanissa paljon ja niitä on
kaikkien rautatieasemien edustalla iso rykelmä.

Näissä kahdessa kuvassa näkyy aseman
takapiha toisen kerroksen tasanteelta.
Liikekeskustan rakennukset
ovat massiivisia.

En oikein keksinyt enempääkään tekemistä lyhyeksi ajaksi ja toisaalta aloin väsyä. Halusin myös olla ajoissa, joten ajattelin että samapa tuo on siirtyä takaisin kentälle. Siispä kellarikerrokseen ja metroon. Pian olin jo kentällä. Tällä kertaa ei itselleni sattunut kommelluksia, mutta lento oli myöhässä 20 minuuttia. Ostin odotusaulan automaatista pullon Pocari Sweat -juomaa, joka on eräänlaista ionivettä. Aulassa oli penkkejä ja divaaneja. Huomasin olevani todella väsynyt, koska sisäinen kelloni oli vielä Suomen ajassa ja se sanoi "tässä on koko yö valvottu, kello on puoli seitsemän aamulla". Asetuin puolimakaavaan asentoon divaanille, kirjauduin lentokentän wi-fiin ja selailin nettiä. Välillä katselin lentokentän työläisten puuhailuja rankkasateessa.

Viimeinkin perille

Vihdoin kone tuli, mutta sen valmistelussa lähtökuntoon meni vielä aikaa. Lähdimme muistaakseni 40 min myöhässä. Yleensä täsmällinen Japanin joukkoliikennekin on valitettavasti säätilojen ja luonnonkatastrofien armoilla. Taifuunin jäljiltä maan lentoliikenne oli vielä vähän kerrannaisseurausten tilassa. Päästyäni koneeseen silmät lupsuivat jo kiinni. Tunnin ja 45 minuutin matkan aikana onnistuin torkkumaan jonkinlaista koiranunta, joka ei oikeaa nukkumista ole mutta tyhjää parempi. Ainakin se tuntui vauhdittavan vähän matkantekoa. Hämmästyin kun havahduin siihen, että kone oli jo lähestymässä Sendain kenttää ja hetken päästä kosketti maata.

Saatuani laukut hihnalta pääsin vihdoin näkemään tärkeän henkilön: ystäväni K oli tullut kentälle vastaan. Harmi kun hän joutui odottamaan, mutta kuulemma oli kyennyt tekemään töitä läppärillä odotellessa joten asia oli ihan okei. Hyvä niin. Hän tarjoutui ottamaan isomman laukkuni, koska ilmeisesti näki että olin rättiväsynyt. Poistuimme lentokenttäjunaan, joka menisi Sendain asemalle. K:n kanssa pystyy heti ottamaan rennosti. Aloimme samantien tutunsävyisen kevyen jorinan ja huulenheiton.

Loppumatkasta ei ole juuri mainittavaa. Asemalta jäi parhaiten mieleen söpö lukiolaistyttö, joka oli ikäisekseen (ja japanilaiseksi ylipäänsä) melko pitkä ja jolla oli perinteinen seifuku-koulupuku päällään. Kyseisen mallista koulupukua on käytetty Japanissa jo 1920-luvulta. Aseman pihalla meinasin ensin että mennään bussilla kun taksi maksaa jotain 20 euroa, mutta K väitti minun erehtyvän. Hinta olisi vain puolet siitä. Ja niinhän se olikin, noin 10e yhteensä ja pääsimme kotiovelle. Hyvä että K piti päänsä, olin jo niin lopussa että bussimatka laukkujen kanssa olisi ollut aika plääh.

Päästyämme sisälle K:n 16-neliöiseen luksuskartanoon laitoimme ensimmäisenä minulle pedin valmiiksi. Edelliseltä reissulta tutut runkopatja, futon-peti ja kannettava tietokone kaivettiin esiin. Ja kyllä, peräti kaksi vilttiäkin löytyi joten ei Finnairin vilttiä olisi tarvinnutkaan. K:n piti palata vielä illaksi töihin, joten hän neuvoi wi-fin salasanan ja laitoimme läppärini päälle. Vihdoin sain ottaa rennosti. Olin matkustanut yli 24 tuntia yhtä mittaa. Lompsa, kännykkä ja passikin pääsivät turvallisesti perille.

Teitäkin varmasti väsyttää kun luitte näin pitkän kirjoituksen. Se oli tarkoituskin, niin saitte vähän makua miltä reissu tuntui, kjeh kjeh. Ei hätää, jatkossa tulee lyhyempiä turinoita. Nyt ollaan täällä ja syksy Sendaissa alkaa!

Matkaterveisin,

Ulkomaan Gaijin